— Niinkö luulet?
— En luule, koska tiedän sen. Siitä minä sen tiedän, että hän ei voi olla sinua rakastamatta. Se on minusta aivan selvää.
— Tämä on varmaan sinun kaappisi, kysyi Irene, väkisinkin tahtoen katkaista keskustelun, joka kuitenkin oli hänelle niin mieluinen.
— Minun se on, vastasi Stella ja sen muistaessaan hän niin suuresti riemastui, ettei muistanut edes kiusoitella Ireneä siitä, että tämä oli kääntänyt puheen muihin asioihin. Hän meni kaapin luo, avasi erään laatikon ja veti sieltä muutamia hameita esille.
— Sanopa, Irene, mikä näistä on somin. Näetkö tämän sinisen, se on paras, koska se on eniten maksanut. Minulle olisi annettu silkkihamekin, mutta minäpä en enää välitä silkkipuvuista. Olen kyllästynyt silkkiin ja koristuksiin, ne kun muistuttavat entisiä aikoja. Sanohan nyt, Irene, mikä on somin, tämä sininen vaiko tuo harmaa tiibettinen, vaiko ehkä tuo villamusliininen? Minulla ei ole muuta kuin yksi karttuunihame, mutta sen sijaan viisi puuvillahametta. Lasken näet mukaan senkin, joka on ylläni.
— Se on kaikista somin, joka nyt on ylläsi, vastasi Irene hymyillen.
— Sinä olet samanlainen kuin Erkki, sillä niin hänkin sanoo. Ja jos puen ylleni toisen, niin hän sanoo samoin.
Hän ei tahdo selittää minulle asiaa, niin se on.
Irene ymmärsi asian paremmin, mutta ei puhunut mitään. Ei hänkään viitsinyt selittää sitä Stellalle.
Hänen kerran kiittäessään pastoria uusista vaatteistaan, tämä ei voinut olla myöntämättä, että hänen tulisikin kiittää Haraldia. Lukija muistanee, että pastori ja Harald, keskustellessaan Stellan puvuista, olivat puhuneet suomea, jotta Stella ei ymmärtäisi. Mutta nyt hän kuitenkin oli saanut tietää, kuka ne oli antanut.