Irene huomautti:
— Sanoit, että olisi annettu, siis ei pastori yksin ole näitä antanut, vaan myös…
— Harald. Häntä sinä kai tarkoitit, ja hänen antamiaan ne ovatkin.
— Mitkä ovat pastorin antamia ja mitkä Haraldin?
— Kas, kuinka olet utelias! Erkki kertoi, että Harald oli antanut jok'ainoan. Kai hän itsekin olisi ne antanut, mutta ehkä Haraldilla silloin sattui olemaan… enemmän rahoja. Ja Stellan täytyi nauraa, kun näin käytännöllinen ajatus oli juolahtanut hänen mieleensä.
— Taikka kenties pastori tahtoi suoda hänellekin antamisen ilon. Sillä mielellään hän kumminkin antoi.
Irenestä oli mieluista, että Harald oli kaikki antanut, ja tarkasti hän rupesi hameita tutkimaan, sanoen:
— Tuo harmaa varmaankin kaunistaa sinua eniten.
— Mutta näetkö tämän valkoisen, sanoi Stella äkisti. Se ei ole ollut vielä ylläni; säästän sen, kunnes menen ensi kerran ripille.
Ja nyt hänen veitikkamaisuutensa ja lapsellinen hilpeytensä väistyi vakavuuden ja ilon tieltä, joissa tosin lapsen mieli myös ilmeni, ehkäpä puhtaammassa ja hartaammassa muodossa. Hän kertoi pastorin arvelleen hänellä jo olevan tarpeelliset tiedot, voidakseen mahdollisesti nauttia Herran pyhää ehtoollista. Siitä hän ei mitään maininnut, ettei pastori itse tulisi häntä ripittämään, mutta tuohon pyhään toimitukseen verraten se olikin vain sivuasia. Stellan mieleen muistuivat pastorin sanat: Jumalan puhuessa kaikki muu raukeaa mitättömäksi.