— Oi, kuinka selvästi minä muistan sen päivän, sanoi Irene ja hänen tummansiniset silmänsä säteilivät ilosta, ikäänkuin se olisi ollut eilen tahi tänään. Se oli ihanin päivä elämässäni, sillä Vapahtaja asui silloin sydämessäni.
Innostuksella Stella häntä kuunteli. Sitä, minkä Irene kertoi kokeneena, ei hän vielä ollut kokenut, mutta hänkin toivoi saavansa pian maistaa samaa autuutta. Tämä toivo ilahutti hänen sydäntänsä, jota mikään maallinen rakkaus ei vielä ollut saastuttanut, hän kun oli rakastanut vain Jumalaa.
Kotvan he vielä keskustelivat hengellisistä asioista, kunnes sanat eivät enää riittäneet ilmaisemaan heidän tunteitansa ja heidän täytyi palata jokapäiväisiin oloihin.
Pastorin ja Haraldin astuessa sisään, he heti huomasivat, että tytöt jo olivat kuin vanhoja tuttuja, mikä tietysti miellytti heitä.
— Näetkö, etten enään ollenkaan pelkää Ireneä, sanoi Stella. Enkä enää sano häntä neidiksikään.
Näin sanoen hän pienillä, valkoisilla käsillään taputteli Irenen hienoja, punaisia poskia, tekipä sen melkein läimäyttämällä, mutta soma tuota oli katsella.
Jos Irene olisi ollut parikymmentä vuotta vanhempi, niin häntä olisi voinut luulla hyväksi äidiksi, jota hänen hemmoteltu tyttärensä nuhteita saatuaan koettaa lepyttää. Mutta nyt hän Haraldista näytti nuorelta naiselta, jota hänen viaton ja kokematon nuorempi sisarensa koettaa jonkun erehdyksen johdosta lohduttaa ja viihdyttää.
Sekä pastori että Harald olivat niin kiintyneet tuota katselemaan, ettei kumpikaan tullut puhuneeksi mitään. Stella itse, joka oli kuvaelman päähenkilö, katkaisi myös äänettömyyden. Istuen hiljaa ja levollisena Irenen vieressä, hän ikäänkuin itsekseen puhuen virkkoi:
— Ihmeellistä, että ensimäinen samanikäinen tyttö, jonka kanssa olen tullut tekemisiin, on sellainen, että kohta saatoin häneen tutustua ja pitää hänestä.
— On vieläkin merkillisempää, jos tämä ensimmäinen myös tulee olemaan ainoa, josta voit pitää, sanoi Harald.