— En ymmärrä, mitä tarkoitat, mutta ehkä Irene sen ymmärtää. Mutta,
Irene, miksi et puhu mitään?
— Olemme tässä herrojen poissa ollessa tarkastaneet Stellan hameita, sanoi Irene, joka ujoudessaan ei oikein tietänyt, mitä olisi sanonut.
Harald rupesi puhumaan ilmasta, mikä aihe ei tänään tuntunut niinkään joutavalta, koska helteinen kuumuus ja mustat pilvet eivät ennustaneet hyvää.
Stella pyysi Ireneä katsomaan hänen lemmikkejänsä. Ensiksi menivät he kanakoppiin, sillä sellainenkin oli kappalaistalossa. Siellä hän näytti, mistä kukosta ja mistä kanoista hän eniten piti, ja sitten siirryttiin navetan puolelle, jossa ihmeteltiin kaunista vasikkaa, jolla oli valkoinen tähti otsassa. Stella nosti sen etujaloista pystyyn ja pisti kätensä sen suuhun. Lapsista näet on aina hauskaa antaa vasikkain imeä kättänsä. Mutta Stella meni niinkin pitkälle, että suuteli vasikkaa, jolle tämä näytti olevan niin mieluista, että se alkoi juosta ja hypellä tuolla hauskalla tavalla, joka on vasikoille ominainen.
Surumielin Irene tuota katseli. Alituinen kaihomielisyys oli estänyt häntä ottamasta osaa lapsuusajan viattomiin iloihin.
— Kuinka oletkaan onnellinen! ajatteli hän Stellaa katsellessaan.
— Tänään olen Irene-neidin opas, sanoi Harald tyttöjen palattua, ja vaikka täällä olisi hauska viipyä vieläkin, niin meidän kuitenkin täytyy lähteä, koska rajuilma varmoista merkeistä päättäen pian on tulossa.
Irene ei vastannut, vaan otti kiltisti saalinsa ja alkoi hankkia lähtöä.
Pastori, joka myös ennusti myrskyn puhkeavan, oli käskenyt valjastaa hevosen viheriäisiksi maalattujen yhdenistuttavien kääsien eteen, koska ei katsonut sopivaksi vaatia vieraitaan jäämään yöksi.
Pian oli sanottu hyvästi ja kiesit läksivät liikkeelle. Poika, jonka piti tuoda hevonen takaisin, ei mahtunut kapealle taka-istuimelle, vaan kulki jalan, milloin juosten, milloin kävellen jälessä. Sillä vaikka pilvet nousivat yhä korkeammalle, ajoi Harald vain hiljaista hölkkää.