Nuoren, miellyttävän naisen kyytimiehenä olemisessa on aina jotakin viehättävää, vaikka ei olisikaan häneen rakastunut, saatikka sitten, jos jo tuntee itsessään selviä lemmenoireita.
Paljoa ei matkalla puhuttu, mutta Harald oli mielissään siitä, että Irene aina vastatessaan puoleksi käänsi kasvonsa häneen päin, heittäen harson syrjään, jotta hän hyvin voi katsoa häntä silmiin. Eikä hän siksi ollut niin iloinen, että Irene täten tahtoi osoittaa hänelle kohteliaisuutta, vaan siksi, että hän sai katsella hänen ihania kasvojaan.
Ukkonen jylisi jo jotensakin lähellä, mistä Harald sai syytä kysyä, peloittiko häntä.
— Muulloin olen kyllä pelännyt, mutta en nyt.
Tämä vastaus miellytti Haraldia kahdesta syystä.
Ensiksikään hän ei pitänyt naisista, jotka pelkäsivät ukkosta, ja toiseksi hänen itserakkautensa selitti tämän vastauksen hänen toiveilleen mitä suotuisimmalla tavalla.
Kiesien pysähtyessä portaitten eteen, alkoi sataa ryöpyttää ja puhkesi myrsky, joka yksinkertaisessa mahtavuudessaan yleensä vaikuttaa katsojaan valtavammin kuin monimutkaisimmatkin murhenäytelmät.
Kylmästi ja ylhäisesti vapaaherra otti heidät vastaan.
— No, mitenkä tuo mainio vierailunne päättyi?
— Hauskemmin kuin se, joka ei ole ollut sellaisissa mukana, osaa aavistaakaan. Toivonpa Irene neidin olleen siihen tyytyväisen.