— Vai vasempaan? ihmetteli herra v. Nit.
— Entä sitten, vastasi vapaaherra vaivoin tointuen, mitä se meihin kuuluu? No niin, Irene. Minä en ole mikään sellainen pedantti, että tahtoisin säätää lakeja nuoren tytön välittömille ja arvaamattomille päähänpistoille. Saat siis mielesi mukaan häntä sinutella. Ymmärrän kyllä, että täällä maaseudulla ajankuluksi tarvitset samanikäistä leikkikumppania ja, niinkuin jo sanoin; en kiellä sinua häntä sinuttelemasta.
— Kiitoksia, isä, vastasi Irene, jota tällainen aulius hämmästytti, varsinkin kun hän äsken oli pelännyt kiivasta kohtausta.
Haraldiakin tällainen odottamaton muutos kummastutti. Hän luuli sen ukkosenjyrähdyksen vaikuttaman säikähdyksen vaikutukseksi, että vapaaherra näin oli muuttanut mieltänsä. Hän ei kuitenkaan pitänyt siitä, että tämä näin viekkaasti osasi puolustaa asiaa, josta äsken oli niin silmittömästi suuttunut. Mutta hän näkyi olevan sellaisia ihmisiä, jotka kameleontin tapaan muuttavat väriänsä ja osaavat viisasteluilla salata aikeitansa.
Illallinen syötiin erityisettä ruokahalutta ja perästäpäin vapaaherra ehdotti, että Harald vähän laulaisi, rauhoittaaksensa niitä, jotka pelkäsivät ukkosen voimaa.
— Ukkosen käydessä en tahdo laulaa, vastasi Harald.
— Vai niin. No, jokaisellahan on omat mielipiteensä. Entä sinä, Irene, tahdotko sinä laulaa?
— Ukkosenilmalla en voi laulaa.
— Hänelle joka ei voi annetaan kernaammin anteeksi kuin sille joka ei tahdo. Siis meidän on tyytyminen ukkosen tarjoamaan musiikkiin.
Jos joku toinen olisi tämän lausunut, olisi se ehkä Haraldia miellyttänyt, mutta vapaaherran suussa se kuulosti herjaukselta.