— Jumalalle olkoon kiitos, sanoi Harald. Hän se oli, joka pysähytti hevosemme. Tässä on ihmishenki kysymyksessä.
— I no vorrei morire, puhui ääni jälleen.
— Onkohan tuo edes elävä olento; ehkä se onkin vain kummitus, arveli kyytimies, mutta kumosikin samassa oman väitteensä, lisäten:
— Mutta enpä toki koskaan ole kuullut, että aaveet puhuvat. Kai tuo siis onkin elävä ihminen.
— Kuinka onnellista, etten tullut ottaneeksi kääsejä, vaikka niitä minulle tarjottiin, sanoi Harald. Nyt kiskomme häkin rattaistamme, käyttääksemme sitä siltana.
Tämä työ oli pian tehty ja he lähestyivät maantieltä noin kolmenkymmenen askeleen päässä olevaa paikkaa, josta nyt kuulivat äänen hiljaa kuiskaavan:
— Fra poco Stella e morte. Addio, addio!
— Tässä häkki ei kannata meitä molempia. Koetapa, etkö pysyisi tuolla mättäällä, niin siirrän yksin häkin puoliskoita.
— Kyllä mätäs kestää. Jään tähän odottamaan.
Haraldin tullessa perille, ei enää kuulunut mitään valitusta.