Hän näki aivan nuoren tytön, joka oli tainnoksissa, eikä siis tiennyt mistään. Mustakiharainen pää oli hervottomana vaipunut rintaa vasten ja hartioita myöten oli hän painunut suohon.
Harald yritti nostaa häntä kainaloista, mutta tyttö oli niin lujasti kiinni liejussa, että hän itse alkoi häkkeineen vajota. Hän laski tytön hetkeksi, vetääkseen allensa toisenkin häkinpuoliskon, ja ponnistaen kaikki voimansa, hän yritti uudelleen.
Yhdistettyinä häkit paremmin kannattivat ja hänen onnistui pelastaa tyttö. Silmänräpäyksessä hän palasi samaa tietä kuin oli tullutkin ja kyytimies seurasi jälestä.
Hän kuunteli tytön hengitystä… tämä hengitti vielä; hän kosketti hänen käsiään, jotka olivat jäykkinä vilusta ja säikähdyksestä. Harald riisui yltään päällystakkinsa ja kääri sen lokaisen, puolikuolleen tytön ympärille.
— Tiedätkö mitään sopivaa paikkaa, joka olisi likempänä kuin kartano, jonne olemme matkalla?
— Tiedän erään aivan maantien varrella olevan torpan. Sinne taitaa olla noin neljäsosa peninkulmaa. Mutta paikan maine ei ole aivan hyvä.
— Yhdentekevää. Aja sinne vain, äläkä säästä hevostasi. Aijon jäädä sinne yöksi.
— Kun ihmishenki on kysymyksessä, niin en surkuttele hevostani, vaikka matka olisi kymmenen kertaa pitempikin.
Kesti kauvan, ennenkuin torpanväki oli tietävinään Haraldin kiivaasta koputuksesta ovelle. Hänen saatuaan heidät rauhoitetuiksi käyntinsä tarkoitukseen nähden, torpan isäntä vihdoin itse avasi oven. Paitahijasillaan ja palava päre kädessään hän ensin epäilevästi ja sitten kummastellen katseli vieraita. Harald kysyi, saisivatko he täällä yösijaa.
— Kyllä, jos ensin näytätte, mitä teillä on tuossa käärönsä, kuului vastaus.