IRENE STELLAN SIJALLA.
Kului muutamia viikkoja ilman muuta huomattavaa, kuin että Harald ja Irene päivä päivältä katsoivat toisiansa lempeämmin silmiin ja että Harald oli muuttunut entistään vielä harvapuheisemmaksi. He tapasivat toisensa vain soittotunneilla taikka käydessään tervehtimässä ystäviään pappilassa. Tosin v. Assar taudinkohtauksen takia oleskeli kaupungissa, saadakseen siellä lääkärinhoitoa, mutta siitä huolimatta menetteli Harald samoin kuin sitä ennenkin, tahtomatta liian usein jäädä kahdenkesken Irenen kanssa, joko hän sitten pelkäsi vapaaherran rupeavan epäilemään tyttärensä ja hänen välillään jotakin läheisempää suhdetta, jota Harald itsekään ei rohjennut toivoa ja jonka mahdollisuus täytti hänen sielunsa synkillä taistelun ja onnettomuuden aavistuksilla — taikka lieneekö hän käyttäytynyt täten, suojellaksensa sekä Ireneä että itseänsä joutumasta kovan kohtalon kolhittavaksi.
Oli tullut se päivä, jolloin Stella saisi notkistaa polvensa armon alttarin juurella.
Rukouksissaan hän myös lapsellisesti oli anonut, että tämä päivä tulisi olemaan kirkas ja kaunis. Pitäen kanssapuhetta Jumalan kanssa, hän oli anonut: ellei tällainen rukous kelpaa sinulle, Jumalani, niin ilmoita se tunnossani. Mutta hänen omatuntonsa ei vaivannut häntä ja rauhassa hän lopetti viattoman rukouksensa.
Ja päivä olikin ihana ja kirkas. Se oli syyskuun alussa.
Pastori Ortman saarnasi, mutta toinen pappi oli jakamassa Herran ehtoollista.
Emme tahdo ryhtyä erittelemään Stellan tunteita, sillä niistä on yleensäkin vaikea kertoa, saatikka sitten nyt. Kuitenkin Harald ja Irene kyllä huomasivat, mitä hänen sielussaan liikkui.
Yksin, kuten oli tullutkin, palasi Stella kotiin. Kirkkoväki, joka enimmäkseen oli herrasväkeä omasta ja naapuripitäjistä sekä sellaista talonpoikaiskansaa, joka oli ymmärtävinään ruotsia, jäi katselemaan tuota ihanaa rippilasta sekä antoi hänelle tietä. Ompelijarouva, joka myös oli saapuvilla, ihmetteli jälleen itsekseen: "merkillistä, kuinka hän on jonkun näköinen, jonka olen nähnyt ennen". Mutta ketä Stella muistutti, se jäi kun jäikin rouvalta selittämättä.
Astuessaan omaa tietänsä, ikäänkuin olisi kuulunut toiseen maailmaan, ei Stella huomannut, mitä huomiota hän herätti kirkossaolijoissa. Hän ei ollenkaan ollut itkenyt. Hänen kasvoistaan loisti taivaallinen ilo, kehottaen enemmän hartauteen kuin itkeväin kyyneleet.
Yksin, niinkuin oli tullutkin, ajoi myös Irene kotiansa. Harald lähti molempain pappien seurassa kappalaistalolle ja palasi kotiin vasta myöhään illalla.