* * * * *
Vapaaherra oli saanut kuulla, että pastori Ortmanin kasvattitytär oli kaunis. Tämä sekä vaihteleva seikkailuelämä, jota tyttö tätä ennen oli viettänyt ja josta vapaaherra myös oli kuullut huhuttavan, herättivät hänessä halun saada nähdä hänet. Eräänä päivänä hän siis sanoi Haraldille:
— Maisteri on niin usein käynyt pastori Ortmanilla, mutta hän ei kertaakaan täällä. Vaikka hänellä olisikin jotakin minua vastaan, niin teidän tähtenne hänen kuitenkin pitäisi rohkaista mielensä, tehdäkseen meille sen kunnian, että tulisi vierailemaan.
Vapaaherra arvasi aivan oikein, ettei pastori oikein voinut häntä sietää, eikä siitä syystä tullut. Hän siis naurahti ivallisesti ja pureskeli alahuultaan. Mutta kun Harald ei heti vastannut, niin hän jatkoi:
— Eikö hän voisi pariksi tunniksi irrottautua herttaisesta holhotistaan, jonka sopisi jättää vanhan emännöitsijän turviin?
— Miksi ei sitä voisi tehdä, vastasi Harald, joka ei viitsinyt panna vastaan.
Vapaaherra, joka tällä kertaa olisi suonut, että häntä olisi vastustettu, alkoi uudelleen.
— Mutta jos pastorin mielestä tuon vanhan sivistymättömän naisen seura yhtenä iltapäivänä voisi jollakin tavoin olla nuorelle naiselle vahingoksi…
— En luule pastori Ortmanin olevan sitä mieltä, keskeytti Harald.
Ikäänkuin ei olisi kuullut jatkoi vapaaherra: