— Täydellä syyllä pastori ehkä tahtoo käyttää joka tunnin ja minuutin holhottinsa sivistyttämiseen ja eikö hänen siis sopisi… eikö kävisikin laatuun, että hän toisi hänet mukanansa tänne? Vai eikö hän uskalla.
Kun Harald vain katsoi vapaaherraa suoraan silmiin, eikä heti vastannut, niin tämä jatkoi:
— Tai ehkä pastorin mielestä liian lyhyt aika on kulunut siitä, kun tyttö kävi ensi kerran ripillä. Mutta…
— En usko, että sekään on syynä, keskeytti Harald uudelleen, eihän silti sovi muuttua erakoksi — hän melkein kevytmielisesti lisäsi, ikäänkuin aavistaen, mitä vapaaherralla oli mielessä sanoa ja antaen hänelle sanat suuhun.
— Tai ehkä ei tyttö hänen mielestään vielä ole tarpeeksi perehtynyt seuraelämän tapoihin. Mutta tällaiset luonnonlapset esiintyvät usein paremmin kuin me tavalliset ihmiset, jotka teemme kaikkea matkimalla isää ja äitiä sekä muita esikuvia, ja jos he joskus vähän eroavatkin muista, niin se vain tekee heidät miellyttävämmiksi ja kiihottavammiksi. Mutta tästä päättäen maisteri ehkä luulee tuon tytön tulon olevan minulle suuremman arvoisen kuin itse pastorin tulon?
Vapaaherran lopettaessa juuri tähän ja kun hän oli lausunut tuon minulle-sanan perin pontevasti, niin Harald erehtyi hänen suhteensa niin suuresti, että luuli vapaaherran muka asettuneen hänen asemaansa, niinkuin hän äsken vapaaherran ja vastasi senvuoksi:
— Minun on myönnettävä, että pidän pastori Ortmanin kasvattitytärtä suuressa arvossa.
Vapaaherra vastasi melkein niin kuin asia oli:
— Saan kiittää tuosta tunnustuksestanne, joka pelasti minut uskomasta, että kentiesi epäilette minua. Mutta olin vähällä jättää erään asian koskettamatta — jatkoi hän muuttaen leikillisen puhetapansa totisemmaksi. — Tyttärenikin näkyy niin mieltyneen tuohon leikkitoveriin, että tämä hänenkin vuoksensa on tervetullut. Pyydän maisteria hyväntahtoisesti viemään minulta pastori Ortmanille terveiset, että hän olisi hyvä ja tulisi käymään täällä sekä että hän kaikin mokomin toisi holhottinsa mukanaan.
Nämä viimeiset sanat vapaaherra lausui hyvin veitikkamaisesti, ikäänkuin saattaaksensa Haraldin hämilleen, koska tämä muka puoliksi oli antanut siihen aihetta. Tämä vapaaherran epäluulo oli Haraldista hyvin mieluinen, ja siis tämä keskustelu, jonka kestäessä kumpikin viekastelemalla koetti toistansa eksyttää, päättyi molemminpuoliseen tyytyväisyyteen. Harald ajatteli Irenen huvittamista, vapaaherra vain omaa itseänsä. Tosin Haraldissakin liikkui joitakin itsekkäämpiä tunteita, mutta koska nämä olivat vähemmän selviä ja jotensakin epämääräisiä, niin ainakin tällä kerralla jätämme ne sikseen.