— Minähän odotin teitä, kun puolenpäivän aikaan kuulin sen Har… maisteri Thalbergilta, ja tulin tänne lehtimajaan odottamaan.
— Varmaankin tämä on oma lehtimajasi ja kai sinä useinkin istut täällä.
Erkki, eiköhän mennä sinne hetkeksi lepäämään?
Sopivampaa olisi ollut mennä ensin vapaaherraa tervehtämään, mutta pastori ei hennonut evätä Stellalta näin viatonta pyyntöä. Irenen puolelta olisi myös ollut kohteliaampaa pyytää vieraitaan astumaan sisään, mutta hän jäi niin mielellään ystäväinsä kanssa ulos lehtimajaan. Hän tunsi jonkinmoista vaistontapaista pelkoa esitellä isänsä ja Stella toisilleen. Tai lieneeköhän hän odottanut, että Haraldkin tulisi puistoon vastaanottamaan odotettuja vieraita. Jos niin kävisi, niin sopisihan heidän neljän ensin viettää muutamia hauskoja hetkiä lehtimajassa, ennenkuin siirtyisivät synkkään ja juhlalliseen salonkiin.
Mutta Haraldia ei näkynyt, ei kuulunut ja pastorin täytyi muistuttaa, että oli jo istuttu täällä kolme neljännestuntia ja että jo oli aika mennä talon isäntääkin tervehtimään.
Noustessaan ylös portaita Stella kalpeni ja vapisi huomattavasti.
— Oi, kuinka minun tekee pahaa, sanoi hän — jäädään tähän hetkiseksi.
Näettekö, kuinka vapisen?
Hellästi ja ihmetellen pastori ja Irene katselivat häntä. Pian hän kuitenkin toipui ja sanoi hymyillen:
— Minä, nähkääs, ensi kerran eläessäni käyn vieraissa!
Sitten hän keveästi juosta sipsutti jälelläolevat portaat ja nyt tultiin salonkiin. Vapaaherra ei ollut siellä, mutta askeleita kuullesssan hän omista huoneistaan pian saapui sinne.
Pastorin tervehdykseen hän vastasi hyvin kohteliaasti, mutta kun ensinmainittu tarttui Stellan käteen esittääksensä hänet, niin olisipa kelvannut katsella vapaaherraa! Hän kalpeni ja häntä alkoi miltei puistattaa. Ellei pastori olisi ollut niin ällistyksissään, niin vapaaherra olisi hänestä muistuttanut kiinnisaatua rosvoa. Stella oli ulkona, ennenkuin näki vapaaherran, kalvennut ja vapissut, mutta oli jo aivan tyyni. Nyt oli vapaaherran vuoro kalveta ja vapista.