— Suokaa anteeksi, hyvä herrasväki, sanoi vapaaherra irrottauduttuaan lumouksesta, joka muutamaksi sekunniksi oli hänet vallannut — pastorin holhokki, Stella neiti… sehän on hänen nimensä… muistuttaa ulkonäöltään niin ihmeellisesti erästä nuoruudenystävää, joka oli minulle hyvin rakas, oi, ehkäpä liiankin rakas… Minussa on yleensä se heikkous, mikä luultavasti riippuu ylen vilkkaasta mielikuvituksesta, että usein olen huomaavinani yhdennäköisyyttä rakkaitten vainajien ja sellaisten henkilöiden välillä, jotka näen ensi kerran. Maisteri Thalberg, joka, paha kyllä, ei satu olemaan saapuvilla sitä todistamassa, muistaa kyllä, kuinka hänet ensi kerran nähdessäni ällistyin. Niin kovin kuin nyt en kuitenkaan silloin hämmästynyt.
Irenekin muisti kyllä, kuinka Haraldinkin ulkomuoto silloin oli hämmästyttänyt sekä hänen isäänsä että herra v. Nitiä, joskaan se ei ollut koskenut edelliseen niin omituisesti kuin tällä kertaa, se täytyi Irenen myöntää. Tuota heikkoutta, jonka vapaaherra puolustuksekseen mainitsi, ei Irene kuitenkaan sitä ennen koskaan ollut huomannut, vaikka vapaaherra oli kertonut siitä niinkuin se olisi ollut jotakin hyvin tavallista, ja sitä Irene ei voinut käsittää.
Taitavammin ja kevyemmin kuin edellisestä päättäen olisi sopinut odottaa, käänsi vapaaherra nyt puheen muihin asioihin. Hän ja pastori kiintyivät pian keskustelemaan maanviljelyksestä, hallan panemasta viljasta ynnä muusta semmoisesta, mutta heti kun Harald ilmestyi saliin, ei kauvan viipynyt, ennenkuin vapaaherra poistui seurasta.
Ensin hän astuskeli edestakaisin kukkatarhassa, joka oli aivan salin ikkunain alla, josta hyvin saattoi nähdä, kuinka hän milloin katkaisi jonkun tuoksuvan kukkasen, milloin suvaitsi nyhtäistä irti jonkun rikkaruohon, tirkistäen sillä välin puutarhan pystö-aitaa tutkiaksensa, olisiko muutamain säleitten välinen aukko ehkä niin suuri, että porsaat pääsisivät tunkeutumaan siitä sisään. Mutta kun hän huomasi, että nämä, kyllästyneinä turhiin ponnistuksiinsa, röhkien vetivät päänsä pois, hän näytti rauhoittuvan ja läksi pois kukkatarhasta.
Mutta sitten hän hiljaa nousi herra v. Nitin ullakkokamariin. Tämä oli vastikään ryhtynyt juomaan totiansa. Vapaaherran silmät iskivät tulta ja hän sanoa tokaisi:
— Eipä juuri usein haluta käydä siivottomassa, haisevassa huoneessasi ja vanhastaan kai tiedät, etteivät asiat silloin ole hyvällä tolalla.
— No, sano sitten pian, mikä lempo nyt taas on hätänä!
— Pistäydypä alhaalla vilkaisemassa pastori Ortmanin kasvattitytärtä. Mutta sen sanon sinulle: älä joudu hämillesi, tai ainakaan et saa sitä näyttää, vaikka hän liiaksi olisikin maanalaisen tuttavamme näköinen… Älä minua noin katsoa töllistele, eihän se mitään hyödytä. Ota aika kulaus ja lähde alas.
Herra v. Nit näytti vähän säikähtäneeltä eikä häntä näyttänyt haluttavan mennä. Mutta vapaaherran kehoituksesta hän otti vieläkin kulauksen ja rohkaisi mielensä.
— Poistu sieltä niin pian kuin suinkin sopii, mutta älä aivan heti, ja palaa sitten tänne. Minä jään tänne odottamaan. Onneksi olkoon!