Tehtyään salissa kumarruksensa, jolloin ei hämmästynyt yhtä silmittömästi kuin vapaaherra, koska edeltäpäin tiesi olla varuillaan ja sitäpaitsi konjakkiryypyistä oli saanut rohkeutta, hän vähäksi aikaa jäi puhelemaan ja palasi sitten huoneeseensa, jossa vapaaherra läpitunkevin katsein otti hänet vastaan.
— No, mies, mitä ajattelet?
— Mitäpä muuta, kuin että minäkin huomasin tuon yhdennäköisyyden. Suuri se kyllä on, mutta olisipa se voinut olla suurempikin.
— Älä sotke asiaa! Sanon sinulle, Ptolemaeus Seth v. Nit, että tuo yhdennäköisyys on niin selvä kuin se ikinä voi olla. Juuri sellainen hän oli nuoruudessansa.
— Entä sitten! Mitä sillä tarkoitat?
— Sanon sinulle suoraan: olet minut pettänyt.
— Tästä yhdennäköisyydestäkö sen päätät?
— Olisiko siinä mitään ihmeellistä? Muistathan, että minä, nähdessäni koti-opettajan, jo hieman rupesin epäilemään sinua, mutta kun sittemmin johtui mieleeni, ettei sallimus koskaan niin taitavasti pystyisi kumoamaan ihmisen suunnitelmia, niin hylkäsin tuon epäluulon. Eikä edellinen yhdennäköisyys sitä paitse olekaan niin suuri kuin tämä jälkimäinen; tiedäthän mitä tarkoitan. Sillä Stella on niin selvästi tuon elävältä haudatun näköinen, että, vaikka minulta puuttuukin todistuksia, varmaan tiedän, että olet minut pettänyt.
— Koska sinulla ei ole todistuksia, niin olet myös väärässä.
— Vai sillä tavalla, mies, nytpä olet joutunut kiikkiin! Käsität asian heti vakavalta kannalta, lyömättä sitä ollenkaan leikiksi.