— Olet itse puhunut niin vakavasti, ettei näytä olevan syytä ruveta laskemaan leikkiä.
v. Nitin näin vastatessa kuulosti hänen äänensä epävarmalta ja pelokkaalta. Mutta kun vapaaherra raivostuneena tarttui hänen kaulukseensa ja häntä lujasti pudistellen kiljaisi: — olet syyllinen! — niin v. Nit entistä tyynemmin vastasi:
— Syytön, aijoit kai sanoa!
— Älkäämme sanoja saivarrelko, sanoi vapaaherra, joka jo oli irroittanut kätensä v. Nitin takinkauluksesta — sanon vain, että olet minut pettänyt.
— Hyvä olisi, jos niin olisin tehnyt, vastasi v. Nit — mutta — lisäsi hän empien — mutta enpä ole sinua pettänyt.
— Voi, miksi viivyinkään silloin poissa kokonaisen, kuukauden! Syytä siihen minulla tosin oli, mutta hölmö olin, kun luulin lapsen siinä ajassa muuttuneen niin, ettei sitä enään olisi voinut tuntea. Silloin oli talvi, mutta en tullut ajatelleeksi, että kasvot pakkasella hyvin säilyvät. Olisin voinut ottaa lapsen arkusta ja näyttäen sitä sinulle sanoa: sinä petit minut! Parempi olisi ollut, etten olisi luottanut sinuun, sinä arka ja pelkurimainen omantunnon-mies, joka olet liian kehno, ollaksesi hyvä, ja liian pelkuri, ollaksesi konna.
Vapaaherra oli aluksi puhunut ikäänkuin itsekseen, mutta sitten hän kiihottui kiihottumistaan, niin että viimeisiä sanoja lausuessaan hän hurjilla ja tutkivilla silmillään oli säikähyttämäisillään v. Nitin kuoliaaksi. Tämä koetti kuitenkin pitää puoliansa ja vastasi niin tyynesti kuin suinkin osasi:
— Vieläkin vakuutan sinulle, että nämä epäluulosi ovat pelkkiä houreita.
— Vai houreita! ja kuitenkin sinun epävarma äänesikin todistaa sellaista luuloa vastaan. Etpä edes saata katsoa minua suoraan silmiin! Et vain, mokomakin hempeämielinen pelkuri, sinä pelastit lapsen vaihettamaila sen toiseen, joka oli kuollut, eikö totta?
— Se ei ole totta; tuo onneton yhdennäköisyys johtaa sinut harhaan.