Rouva Orrbergin oli vapaaherra käskenyt valvoa järjestystä, johon myös kuului, ettei Irenen ja Stellan sallittaisi harjoittaa sellaista vallattomuutta, että he toisten nuorten tyttöjen tapaan saisivat koko yön turhia lörpötellä.
— Mutta sinähän nukut ensi yötä täällä, väitti Irene — ja luultavasti pelkäät olla yksinäsi, vaikka ovi minun huoneeseeni onkin avoinna. En soisi sinun pelkäävän.
— Aikooko neiti saattaa koko talon pahaan huutoon, vai oletteko todellakin niin arka, että pelkäätte, nukkuessanne ensi yötä vieraassa paikassa?
Enemmän rohkaistuna Irenen hänelle osoittamasta ystävällisyydestä kuin rouva Orrbergin nuhdesaarnasta, oli Stella jo siirtymäisillään siniseen huoneeseen, kun pikku Ulla, joka keskustelun aikana oli herännyt ja ääneti sitä kuunnellut, äkisti nousi sängyssä istumaan ja sanoi:
— Minä tahdon nukkua Stellan kanssa. Pidän kyllä kauheasti isosta siskostakin, mutta hänen kanssansahan aina saan maata. Nyt tahdon nukkua Stellan kanssa.
— Niin saatkin, pikku Ulla. Kas niin, Stella, riisu nyt ja suutele minun sijastani Ullaa. Vaikka voinhan itsekin sen tehdä. Hyvää yötä!
Rouva Orrbergilla, joka ehkä pelkäsi vapaaherraa vielä enemmän kuin rakasti Ireneä, ei enään ollut mitään sanomista, kun hän näki Irenen näin päättävästi käyttävän pikku Ullan päähänpistoa hyväkseen. Arvelipa hän sitäpaitsi, ettei vapaaherra saisi sitä tietää, koska hän aikoi kieltää tyttöjä siitä kertomasta.
Yleensä Stella vaipui uneen hyvin pian, saatikka sitten nyt, kun hän oli kävellyt niin pitkän matkan. Kotona hän tavallisesti paneutui maata jo yhdeksän ja kymmenen välillä, ja nyt oli kello jo kymmenen. Pian hän näki unta kauniista, valkoisista enkeleistä, jotka olivat hänen vieressään nukkuvaa pikku enkeliä vielä ihanammat.
Irene ei saanut unta yhtä helposti. Hän ei ennen ollut maannut tässä huoneessa, jossa hänen äitinsä oli kuollut. Sellainen muisto ei ole omiansa unettamaan, ei ainakaan sellaisena yönä kuin tämä. Oli juuri ollut täysikuu, mutta kun taivas oli pilvessä, ei kuutamostakaan ollut suurta apua. Ulkona satoi ja tuuli vonkui ja humisi. Salamat tuon tuostakin himmeästi valaisivat huonetta, jonka ikkunat olivat peitetyt paksuilla verhoilla.
Irene makasi siis hereillään, muistellen kaikellaisia pieniä ja mitättömiä asioita, jotka kuitenkin olivat hänelle suuren arvoiset. Muistipa hän senkin kerran, kun Harald oli sanonut että hänestä Irenen nähdessään tuntui ikäänkuin yölliset pilvet olisivat antaneet sijaa siniselle taivaalle ja kirkkaille tähdille. Ja Irenen silloin sanoessa: Te imartelette minua, hän oli vastannut: vain tämän ainoan kerran. Tämä vastaus oli lrenelle niin mieluisa, kun se todisti hänen täyttä totta tarkoittavan. Ja lupauksensa hän oli uskollisesti pitänyt, sillä sittemmin ei hän ollut häntä imarrellut. Mutta miten lienee ollutkaan, Irene oli kuitenkin pahoillaan siitä ettei hän ollut rikkonut lupaustansa. Tyttö olisi niin mielellään suonut, että hän vieläkin olisi häntä imarrellut.