— Niinkuin tahdot, Stella! Mutta sinun täytyy maata seinän puolella.
— Koska sinä tottelet minua, niin minäkin tottelen sinua, vastasi
Stella.
Väsymys, joka aina seuraa suurta mielenliikutusta, vaikutti, että Irene ennen pitkää vaipui syvään uneen.
* * * * *
Irene heräsi kuitenkin ennenkuin Stella, joka, valvottuaan tavallista hiukan myöhempään, nyt aamulla veteli unia sitä pidempään. Surumielin Irene katseli häntä ja Ullaa, jotka niinkuin kaksi enkeliä makasivat siinä vierekkäin.
Sen, että rouva Orrberg jo aikoja sitten oli noussut, ymmärtänee jokainen emäntä, joka suvaitsee lukea tätä kertomusta. Kukaan ei siis huomannut, että Irene jo kello seitsemältä poistui huoneesta.
Rohkeasti hän astui huoneeseen, jossa alkuyöstä oli maannut, ja kauan tutkittuaan hän löysi pienen salaoven. Vaikka hän usein oli ollut tässä huoneessa, niin ei hän koskaan ennen ollut sitä huomannut, mikä osoitti, että tämä salaovi oli hyvin taitavasti seinään sovitettu.
— Siis se ei ollutkaan mikään aave, arveli Irene itsekseen — sellaiset eivät tarvitse ovia. Ihminen se vain oli.
Hänen täytyi mennä muutaman huoneen läpi, ennenkuin tuli saliin. Kaikki pahat ajatukset poistaaksensa, hänen teki mieli soittaa.
Saliin tultuaan hän kummastukseksensa näki Haraldin, joka oli tullut porstuanpuoleisesta ovesta. Irene ei tietänyt, että Harald oli pyytänyt vapaaherralta luvan saada joka aamu kello seitsemästä kahdeksaan, ennenkuin hänen opetustuntinsa alkoivat, tulla alas saliin soittamaan.