— Näytte ihmettelevän, että minä olen täällä. Jo neljänä päivänä olen ollut täällä joka aamu.
— Sitä en ole kuullut. Tulin tänne samassa tarkoituksessa kuin ehkä tekin… tulin soittamaan.
— Siitä syystä kai olitte niin epäkohtelias, että jätitte vieraanne yksin?
— Hän nukkuu vielä.
— Mutta olen kuullut, ettette koskaan nouse näin varhain. Miksikä nyt?
— Älkää olko niin utelias, sanoi Irene, silmäillen nuottilehteä.
— Vain tämän yhden ainoan kerran, vastasi Harald.
Kuullessaan tämän vastauksen, joka muistutti hänelle erästä toista kertaa, Irene tunsi veren nousevan poskilleen. Hän joutui siitä hämilleen ja aikoi rientää pois salista, mutta Haraldin rukoileva ääni esti hänet menemästä.
— Älkää nyt vielä menkö. Älkää toki, hyvä Irene neiti!
Haraldin ääni oli niin rukoileva ja neidiksi puhutteleminen, joka muutoin tavallisesti poistaa kaiken tuttavallisuuden, vaikutti Ireneen kummallisella tavalla, vaikka se ei ollut edeltäpäin mietittyä.