— Eihän teillä olekaan minulle mitään sanottavaa, sanoi hän, koettaen kääntää asian leikiksi, koska Harald ei näyttänyt aikovan katkaista äänettömyyttä.
— Ei olekaan. Mutta jos uteliaalla kysymykselläni vähänkään loukkasin teitä, niin pyydän kaikesta sydämestäni anteeksi.
— Ei, ei, enhän minä sitä tarkoittanut, vastasi Irene. Vastustamattoman halun pakoittamana hän sitten jatkoi:
— Onkohan mielestänne siinä mitään pahaa, että nuori tyttö, jolla ei tähän asti ole ollut ketään, johon turvautuisi, hädässään uskoutuu sellaiselle, johon hän voi luottaa? Näen silmistänne, että vastaatte: "ei". Mitä minulla on sanottavaa, ei kentiesi ole niinkään tärkeätä, mutta ainakin olette te ainoa, jolle uskallan sen ilmoittaa. Toivon, että minua oikein ymmärrätte ja… annatte minulle anteeksi.
Ja nyt kertoi Irene yön tapaukset, Iisäilemättä mitään, kertoen asian sellaisenaan ilman selityksiä ja arveluja.
Harald tarttui hänen käteensä, puristaen sitä lämpimästi, ja kun hän tiesi pastorin pian tulevan hänen soittoaan kuuntelemaan, niin hän palasi ullakkokamariinsa,' jotta hänen ei tarvitsisi soittaa, kun se ei nyt häntä haluttanut. Pastori istui piirrellen paperille erästä nimeä, jota hän näytti Haraldille. Mutta kun tämä ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota, niin pastori kysyi, mitä hän nyt ajatteli.
— Mietin vain, ilmoitanko sinulle heti mikä mieltäni painaa, vai teenkö sen tuonnempana. Olen myös kahden vaiheilla, sanonko siitä kaikki vaiko ainoastaan osan ja olisiko parempi puhua totta vai vähän valehdella..
Pastori oli niin ihmeissään, ettei tullut puhuneeksi mitään. Vasta oltuaan hetken ääneti, hän vastasi:
— Sano niin vähän kuin mahdollista, kun se vain on totta.
— Niin vähän kuin mahdollista on tässä suhteessa sama kuin kaikki mikä on tarpeen ja se kuuluu näin: Anna tämän olla ainoan kerran, jolloin lasket Stellan tähän harmaaseen linnaan, tähän kuoleman kotiin. Ja nyt ole n sanonut sanottavani. Pitkältä sitä ei ollut, mutta kaikki mitä tarvitaan.