— Enempää en pyydä tietääkään, ja mitä Stellaan tulee, niin siinä on kylliksi.
— Luultavasti saat vast'edes kuulla enemmän, kun olen ehtinyt tarkemmin punnita asiaa, taikka jos jotakin tapahtuu, mikä tekee sen tarpeelliseksi.
Pastorin ja Haraldin välillä oli sellainen ystävyys ja keskinäinen luottamus, että edellinen sanoessaan, ettei hän tahtonut saada tietää enemmän, ei ollenkaan puhunut liikoja. Hän ei edes ryhtynyt arvelemaan, mikä vaara mahtoi Stellaa uhata, vaan luotti lujasti Haraldin sanaan, tietäen, että se oli jotakin pahaa. Hän ei vihjaissut siitä Stellallekaan, ei edes silloin, kun tämä heidän paluumatkallaan kertoi, ettei hän enään ensinkään pelännyt tuota harmaata linnaa. Mutta vaimentaakseen hänen haluaan käydä vast'edes Ireneä tervehtimässä, pastori keksi hyvin tepsivän keinon, sanoen puoliksi surullisesti, puoliksi leikillään:
— Mutta luuletko, Stella, että nyt on minun vuoroni kammota sitä?
— Oikeinko totta? ihmetteli Stella. Silloin minäkin rupean taas pelkäämään. Ja jos olisin maannut yksin siinä huoneessa, missä Irene makasi, niin en varmaankaan kuten äsken olisi pelkäämättömyydestäni kerskaillut. Sillä yöllä Irene tuli luokseni eikä enää mennyt sinne makaamaan. Varmaan siinä huoneessa näkee pahoja unia… Antakaa anteeksi, Erkki, mutta nyt minua jälleen alkaa kammottaa. Ja jos tekin pelkäätte… niin silloin minä vasta rupeankin pelkäämään.
Pastori ei tahtonut mennä pidemmälle. Stellan suloinen ääni, herttainen suu ja ilme hänen silmissään ihastuttivat pastoria niin suuresti, että hän unohti kaiken muun. Eipä hän tullut huomanneeksi sitäkään, että Stella oli mitä kuuliaisin lapsi, joka pienimmissäkin asioissa noudatti hänen tahtoansa, ollen samalla kertaa sekä hänen hallitsijattarensa että orjansa.
Emme tahdo lopettaa tätä lukua tekemättä seuraavaa huomautusta. Yksi tässä kertomuksessa esiintyvistä henkilöistä oli nähnyt aaveen, toinen sai siitä aihetta kaikenlaisiin epäluuloihin ja tietämättänsä niiden syytä, otti kolmas noudattaaksensa hänelle annettuja varoituksia. Neljäs, jota tämä kaikki koski, ei tiennyt koko asiasta yhtään mitään.
IX.
ERÄÄN KÄVELYRETKEN SEURAUKSET.
Pastori ja Stella istuivat eräänä iltapäivänä kappalaistalon yksinkertaisessa salissa. He olivat juuri lopettaneet maantieteen opetustunnin. Pastori ei tosin pitänyt maantiedettä oppilaallensa tärkeämpänä kuin muitakaan tieteitä, jos sitä tieteeksi edes voikaan nimittää. Mutta kun Stella kerran oli pyytänyt häntä selittämään, mitä seinällä riippuvalla kartalla tehdään, oli hän ruvennut hänelle opettamaan yleisiä maantieteellisiä asioita. Stellalla oli erinomaisen hyvä muisti ja muutamassa päivässä hän jo oli oppinut monen maan ja meren nimet. Pastorin huomattua, millä innolla hänen kasvattinsa seurasi näitä opetuksia, hän alkoi lukea hänen kanssansa maantiedettä oppikirjastakin. Alkeet hän kuitenkin nyt kuten aina tahtoi itse opettaa, koska se oli Stellasta mieluisampaa, hän kun kyllä ymmärsi suullisen sanan, varsinkin jos se lähti rakkaan opettajan suusta, vaikuttavan kaikkia kirjoja tehokkaammin.