— Luultavasti. Mutta tällaisiin kysymyksiin on vaikea vastata, koska vastaukset yksinomaan riippuvat jokaisen eri ihmisen omasta mielipiteestä. Koska Jumala ei ole katsonut hyväksi ilmoittaa sitä meille pyhässä sanassaan, vaan sen sijaan, jos uskomme hänen armolupauksiinsa, on luvannut, ettei hän hylkää meitä, vaan vastaanottaa meidät ikäänkuin hyvät lapset taivaaseensa, niin siinä on kylliksi, että toivomme uskossa.
Ja pastori puhui oikein. Tosin hän olisi voinut vastata Stellalle omakohtaisen käsityksensä mukaan, mutta koska hän ei itsekään ollut aivan selvillä asioista, jotka käyvät yli ihmisen ymmärryksen, niin miksikä hän rupeaisi sellaista Stellalle tyrkyttämään, se kun kentiesi olisi johtanut hänet uskosta mietiskelyihin, ehkäpä epäilyksiinkin. Parempi vain saada hänet hylkäämään tyhjän aprikoimisen, joka on epäilyksen alku ja juuri, sanalla sanoen, saada hänet yksinkertaisesti uskomaan. Ja tässä hän onnistuikin, sillä Stella oli heti valmis luopumaan päätä huimaavista tutkimuksistaan, joihin oli ollut syventymäisillään, luottaen täydellisesti hänen sanoihinsa. Onnellisena hän hymyili kasvattajalleen, joka oli tehnyt niin paljon hänen hyväkseen, pitäen itseään kuitenkin aivan halpana ja mitättömänä. Tarttuipa hän vielä hänen käteensäkin, molemmin käsin sitä puristaaksensa, jota hänellä ei yleensä ollut tapana tehdä.
He olivat nyt tulleet tienristeykseen, josta tie haaraantui kolmelle eri taholle. Yksi näistä teistä oli kuitenkin vain polku, jota kuljettiin pappilaan. Stella jäi tähän seisomaan ja sanoi:
— Kentiesi te ette pidä ennustuksista ja aavistuksista, mutta tätä paikkaa minä kammoksun.
— Ehkäpä jonkun ennustuksen johdosta? Kerropa se minulle.
— Niin, ennenkuin tiesin, mitä astronomia on, olin jo saanut jotenkin selvän käsityksen astrologiasta. Ette tosin ole sitä minulle koskaan selittänyt, mutta tiedän kuitenkin, että se on tähdistä-ennustamistiede.
— Tuskinpa sitä voinee tieteeksi sanoa, korkeintaan taidoksi, oikaisi pastori.
— Sama se. Olkoon vain taito.
— Taikka luulottelutaito, lisäsi pastori.
— No, olkoon niinkin. Mutta nytpä ette enää saa minua oikaista, nyt tahdon kertoa… Ilveilijäjoukossa oleskeli yhteen aikaan hyvin kummallinen, Giuseppe Fiamma niminen mies. Muuten hän oli hyvin siivo ja surumielinen, ja kun hän osasi ennustaa tähdistä, pitivät toiset häntä suuressa arvossa.