Tämä rauhoitti pastoria ja hän katseli nyt vähemmän huolestuneena tytön kauniita kasvoja, jotka julma tauti oli muuttanut kalpeiksi ja kuihtuneiksi, ja kuunnellessaan tyynemmin hänen hengitystään, hän myös oli huomaavinaan, että valtasuoni tykytti vilkkaammin.
Astuessaan aamulla Stellan huoneeseen pastori ilokseen tapasi hänet istumassa päänalukseen nojautuneena. Tyttö oli pyytänyt Reginaa auttamaan yllensä tummanvärisen karttuunipuseron, josta pastori, kuitenkin mitään virkkaamatta, aina oli paljon pitänyt.
— Hyvää huomenta, Erkki, miltä mielestänne näytän uudessa puvussani?
— Mutta entä jos vaatteet jollakin tapaa ovat sinulle vaivaksi, Stella kulta! Ja eiköhän auringonpaistekin tee pahaa silmillesi?
Ja pastori aikoi peittää ikkunan isolla, tummalla saalilla.
— Ei, ei, antakaa olla! Herttainen päivänpaiste ei ollenkaan vaivaa silmiäni; se loistaa vain niin kauniisti viheriäisen ikkunaverhon läpi.
— Tuntuuko puhuminen sinusta hyvin vaikealta?
— Ei ollenkaan. Onko minun siis ennen ollut vaikea puhua? Enpä itse ole sitä tietänyt, mutta silmistänne näen, että niin kait se on ollut. Mutta nyt on jo aivan toisin. Oletteko siitä mielissänne?
— Olen, Stellani, kovasti mielissäni!
— Näin unta, että ystävämme olivat täällä. Miksi he eivät ole käyneet?
Tottahan he tietävät, että olen sairastunut. Kylläpä he ovat pahoja!