Ylimäisen taistelutuomarin merkistä alkoi ottelu. Miehuullisesti ja taitavasti aljettiin se kummaltakin puolen; lakkaamatta putoili iskuja, niin että kilvet heleästi soivat. Mutta kun kreivi von Stuifen koki hyvin tarkatulla voima-iskulla vaivuttaa vastustajaansa maahan ja sitä varten varomattomasti tunkeutui yhä lähemmäksi Hannoa, niin tämä vaan puolusteli itseänsä, kunnes Fredrikin voimat alkaisivat väsyä taikka hänen varomattomuudestaan saisi sopivan tilaisuuden iskeä. Rohkaistuneena tuosta vihamiehen hidastelemisesta kohotti Fredrik, luullen moista arkuutta pelon merkiksi, vihdoin miekkansa korkealle Rechbergin pään päälle, lopettaaksensa aimo iskulla koko taistelun; mutta notkeasti ja sukkelasti väistyi Hanno miekan tieltä, joka, jos se vaan olisi sattunut, olisi samalla kertaa halaissut sekä kypärän että pään, ja ennenkuin Fredrik ennätti nostaa kilpeään suojaksi, tapasi kova isku hänen kypäräänsä, niin että hän huumautuneena horjahti ja vaipui polvilleen. Kiiruusti tahtoi nyt Hanno käyttää hyväkseen saavutettua voittoansa ja uudella iskulla saattaa vastustajansa haudan omaksi; riemuiten hypähti hän eteenpäin, mutta sotkeutui hillitsemättömässä nopeudessaan äkisti kannuksiinsa, kompastui ja kaatui ihan pitkällensä maahan. Silmänräpäyksessä hypähti nyt Fredrik, joka oli pikaisesti tointunut huumauksestansa, kaatuneen luo, painoi polvellaan hänet maahan, pisti miekkansa kärjen hänen rautakauluksensa rakoon ja huusi kovalla äänellä: "Hanno von Rechberg, Jumala on antanut henkesi minun käsiini; tunnusta vikasi ja — niin totta kuin Jumala on antanut oikeuden voitolle — minä lahjoitan sinulle kurjan henkesi, että sitä käyttäisit katumukseksesi! Vaan jos kiellät, sysään miekkani syvemmälle!"

Kerran vaan katsahti Hanno kauhistuneena kirkkaasen miekkaan, joka oli häntä lävistämäisillään, ja lausui sitte sortuneella äänellä: "Vedä pois miekkasi, Fredrik! — niin, Jumala on tuominnut oikein — minä olen syyllinen!"

Myöntymyksen tulva kuului ylimysten riveistä, jotka olivat taistelun todistajina ja katselijoina. "Jumala on oikein tuominnut!" huusivat he, "surmaa hänet, kreivi Stuifen, tuo kunniaton kavaltaja, tee hänelle oikeus!"

Mutta Fredrik nousi ja sanoi: "Minä olen antanut sanani ja sen täytän kavaltajallekin! — Nouse ylös, Hanno, ja kärsi häpeääsi koko elinikäsi!"

Kalpeana ja vavisten totteli Rechberg Fredrikin kehoitusta ja häpeissänsä kuunteli taistelutuomarien tuomion, jotka julistivat hänet ritari-arvonsa ja aatelisuutensa menettäneeksi. Raivoissansa katseli hän, miten hänen ritarimiekkansa ja kilpensä rikottiin ja palaset viskattiin hänen jalkoihinsa. Sitte lähti hän häväistynä ja kunniattomana pois taistelukentältä.

* * * * *

Kuukausi tämän tapauksen perästä vietettiin komea juhla Hohenstaufenburgissa. Muhkeasti koristettu oli ihana linna, ja ensi kertaa liehui taas Hohenstaufien mustan-punaisen-keltainen lippu murhelipun sijasta sen harjalla, sillä nyt oli ilopäivä ja keisari Henrik VI, Bertan setä, oli tullut saattamaan rakkaan veljensä tytärtä alttarin eteen, jossa hänet vihdoin niin katkerain ja kovien kärsimisten jälkeen oli annettava miehelle, jota hän niin uskollisesti oli rakastanut. Sentähden oli nyt Hohenstaufien sukulinna loistavasti koristettu ja sentähden liehuivat myöskin Stuifenburgin harjalla Stuifenien ja Staufenien yhdistetyillä vaakunoilla koristetut liput.

Vihkiäisjuhlan perästä ratsasti suuri, juhlallinen saattoseura Stuifenburgiin, jossa juhlapäivälliset odottivat. Oli helteinen aamu ja synkkiä pilviä kohosi lännestä päin, niin että hääväki kiiruhti kulkuansa, päästäkseen vielä ennen rajuilman puhkeamista nuorikkojen asuntoon. Töin tuskin onnistui se, sillä juuri kun ensimäiset kirkkaat ukontulet välähtelivät ja jo muutamia suuria pisaroita putoili, pääsivät he pihaan ja leikkiä laskien seurasivat keisaria ja nuorta paria seppeleillä ja lipuilla juhlallisesti koristettuun saliin, jossa ruhtinaallisesti varustettu pöytä odotti vieraitansa. Kaikki olivat juuri asettuneet paikoillensa ja monilukuiset Stuifenien väreillä koristetut palvelijat jo alkaneet toimittaa täänpäiväisiä velvollisuuksiansa, kun yksi heistä lähestyi linnan nuorta isäntää ja ilmoitti hänelle, että eräs harpunsoittaja-vanhus tahtoi huvittaa seuraa taidollansa ja sentähden pyysi päästä juhlasaliin.

Mielellään suostui kreivi Fredrik tähän pyyntöön, sillä niinä aikoina oli tavallista, että laulajat ja soittajat esityksillänsä maustivat ylhäisten atrioita. Kohta aukesi sentähden ovi ja sisään astui harppuinensa vuosien painosta kyyristynyt harmaatukkainen ja -partainen laulaja. Syvällä kumarruksella tervehtien ylhäistä seuraa siirtyi vanhus erääsen salin nurkkaan odottamaan hetkeä, milloin hänen huvitustansa haluttaisiin. Onnellinen ja antelias isäntä käski heti asettaa hänelle ruokaa ja juomaa, vaan vapiseva vanhus kiittäen ainoastaan pudisti päätänsä, ja mitään nauttimatta pysyi hän äänettömänä paikallansa. Hänen suurista, tummista silmistään loisti kumminkin outo tuli, joka ei soveltunut hänen korkeaan ikäänsä, ja aina vaan katseli hän onnellista Fredrikkiä, vielä onnellisemman Bertan puolisoa.

Äkkiä tarttui keisari maljaan ja sen korkealle kohottaen kehoitti läsnäolevia juomaan nuoren parin menestykseksi ja ainaiseksi onneksi. Iloissaan tahtoivat kaikki seurata kehoitusta, mutta silloin nurkasta, jossa laulaja istui, kajahti kummallinen, kolkko nauru. Hämmästyneinä katsahtivat vieraat ukkoon, joka nyt oli noussut suoraksi ja huusi kirkkaalla äänellä: