Ester vapisi. Tuskastuen irroittautui hän vihdoin rakkaan, vanhan isänsä käsistä, jonka luota hän kuitenkin aikoi karata vielä suuremman rakkauden tähden. Sitte — kun isä vihdoin läksi — meni hän huoneihinsa valmistamaan omaa lähtöänsä, sillä saattoihan minä päivänä, minä hetkenä hyvänsä sulho tulla kutsumaan häntä matkalle uuteen kotiin. — Mutta hän odotti kahdeksan, odotti neljätoista päivää turhaan. Vihdoin alkoi hirmuinen epäilys levitä hänen sieluunsa. Salaa lähetti hän uskotun palvelijan hankkimaan tietoja kadonneesta. Kohta palasikin tämä takaisin: saksalainen ritari, kreivi Fredrik von Stuifen oli jo kymmenen päivää sitte lähtenyt kaupungista meritse kotia kohti.
Kauhistuneena huudahtaen vaipui Ester-parka, tuon hirveän sanoman kuultuansa, maahan; epäilys, jonka hän ainoastaan vastahakoisesti oli laskenut mieleensä, oli nyt muuttunut peruuttamattomaksi varmuudeksi — hänet oli petetty — häpeällisesti petetty, hyljätty ja kavallettu!
* * * * *
Onnellisesti oli Fredrikin matka päättynyt; ilosta sykkivin sydämmin oli hän vihdoin saapunut kotiinsa esi-isiensä linnaan, jossa häntä, kuin kuolleista ilmestynyttä, riemuiten tervehdittiin "linnan isännäksi", sillä nyt hän vasta syväksi suruksensa sai kuulla rakkaan isänsä, jalon Ulrik-kreivin, kuoleman. Fredrik vaipui sanomattoman murheissansa vanhuksen haudalle, jolta sydän oli murtunut surusta ainoan pojan luullun kuoleman tähden — mutta eivät mitkään kyyneleet voineet palauttaa häntä enää eloon, häntä, joka oli laskenut poikansa menemään sotaan, antamatta hänelle anteeksi tottelemattomuuttansa tai sanomatta edes sanaakaan jäähyväisiksi; ja tästä sodasta toi hän nyt kyllä mukaansa tuota niin innokkaasti ikävöityä mainetta, vaan se maine — niin todisti hänen sydämmensä — oli ostettu omantunnon rauhalla.
Kuka voisi kuvailla riemua, jonka Fredrikin paluu vaikutti Hohenstaufen-linnassa? Kuka kertoa uskollisen Bertan onnea, kun hän niin pitkän ja katkeran murhe-ajan jälkeen taas lepäsi rakastettunsa sylissä? Kuka kuvailla hänen puhtaan rakastavan sydämmensä tunteita, kuka hänen kiitollisuuttansa Jumalaa kohtaan, joka oli hänelle lahjoittanut takaisin sen, jonka luultua kuolemaa hän oli niin katkerasti itkenyt?
Kylmät, kuolleet sanat eivät voi koskaan kuvata niin lämpimiä tunteita; Bertan yksi hymy hänen lempeän, syvällisen silmänsä yksi katse lausui paljoa enemmän.
Koko seudun ritaristokin iloitsi nuoren kreivin onnellisesta palaamisesta ja kaikki riensivät siitä iloansa osoittamaan. Ainoastaan Fredrikin läheisin naapuri Hanno von Rechberg ei ollut vähääkään hyvillänsä kuolleeksi luullun ylös nousemisesta, sillä kauhistuen huomasi hän, että hänen vehkeillensä oli tullut loppu ja että hän nyt oli saava niistä rangaistuksen. Ja todellakin kreivi Stuifen heti syytti ritariston edessä Hannoa, että hän oli uskottomasti ja kavalasti haavoittanut häntä tappelussa ja pudottanut hevosen seljästä; sillä epäilemättä toivoi hän voittavansa Bertan, kun ensin oli poissa tieltä se mies, jolle hän muiden nähden teeskenteli sydämmellistä ystävyyttä. Turhaan koetti Hanno kieltää syytöksen todellisuutta, turhaan heikontaa sitä selittämällä, että sotanuija, jonka hän avuksi rientäessään oli viskannut vihollista kohti, oli pahaksi onneksi sattunut ystävään. Turhaan — Fredrik uudisti syytöksensä ja vaati petollista ystäväänsä taisteluun, Jumalan tuomioon.
Silloisen tavan mukaan ei Hanno uskaltanut epäytyä semmoisesta taistelusta; mutta hän ei sitä toivonutkaan, sillä hän oli urhollinen sekä ruumiinvoimiltaan ja aseihin tottumukseltaan täydelleen Fredrikin vertainen. Hän saattoi siis toivoa voittavansa pahoista haavoista vielä heikon vastustajansa, ja silloin oli hänen ritarikunniansa puhdas kaikesta häpeästä, sillä Jumala itse oli, kuten yleinen mielipide uskoi, sovittanut taistelun viattoman eduksi. Mielellään sanoi Hanno olevansa valmis todistamaan viattomuuttansa vaaditulla Jumalan tuomiolla.
Kolmantena päivänä vaatimuksen jälkeen tapahtui taistelu ritariston valitsemain taistelutuomarien ja koko herttuakunnan ylhäisten edessä. Molemmat tulivat esiin tuomarien tarkastamiin varuksiin pukeutuneina, ja vakuutettuansa alttarin edessä asiansa oikeaksi, rukoili kumpikin vielä julkisesti Jumalaa, että hän viattomalle antaisi voiton, vaan petolliselle ja valapattoiselle häviön.
Iloisesti ja vapaasti teki Fredrik tämän valansa; mutta Rechbergin huulilta tuli se vaan hitaasti ja melkein käsittämättömän epäselvästi, sillä tiesihän hän itse sanansa Jumalan pilkaksi. Mutta uhkamielisenä, voimaansa ja taitoonsa luottaen astui hän sitte paljain miekoin vastustajansa eteen, jonka kohtalo nyt, niinkuin hän toivoi, oli hänen kädessänsä; hän oli iloissaan, kun edes sai kostaa Fredrikille, vaikka kyllä Bertta oli nyt häneltä ainiaaksi kadonnut.