Fredrik vaikeni ja hengähti syvään, sillä hänestä olikin ollut vaikeampaa, kuin oli luullut, lausua tuo valhe, jolla hän toivoi pettävänsä rakkauteensa sokeasti luottavan tytön. Muutamat innokkaat suutelot, ajatteli hän, poistavat Esteriltä viimeisenkin epäilyksen hänen rehellisyydestänsä. Mutta rakastava tyttönen ei ollenkaan uskonut rakastettuansa semmoiseen petokseen kykeneväksi. Kyyneliensä läpi onnellisesti hymyillen, katsoi hän Fredrikkiä silmiin ja vastasi:
"Voitko ollenkaan luulla, ett'en täyttäisi pyyntöäsi, rakas mies? Voi, hyvä Fredrik", jatkoi hän ja kätki punastuen kauniit kasvonsa hänen sydämmelleen, "missä sinä olet, siellä on minun isänmaani; ja vaikkapa veisit minut erämaahan, olisin sielläkin onnellinen ja mieltyisin siihen, kun yhdessä minun kanssani kärsisit sen kauhuja! — Isänikö? — Saanhan hänen sijaansa sinun isäsi — Uskoniko? — Onhan ainoastaan yksi Jumala, ja palvelenpa minä häntä sitte sillä nimellä, kuin kristityt häntä palvelevat, tai Jehovana, hän pysyy kuitenkin aina samana Jumalana, jonka armo ijankaikkisesti kestää! Hän kyllä kuulee Ester-parkaa sittekin, vaikka hän rukoilee häntä kristittyjen tavalla, ja on hänelle armollinen ja laupias, vaikka hän rakkaudesta sinuun luopuukin isäinsä uskosta. Sentähden, rakas Fredrik, on sinun uskosi myöskin oleva minun uskoni ja sinun kotisi minun isänmaani!"
Häpeissään niin suuresta rakkaudesta, joka oli valmis suostumaan kaikkeen, käänsi ritari kasvonsa poispäin; hän oli vielä liian alkavainen teeskentelemistaidossa, niin että hänen täytyi peljätä polttavan häpeäpunan, joka kohosi hänen kasvoillensa, ilmasevan hänen petoksensa. Mutta hänen täytyi päättää, mitä oli alkanut — "Bertan tähden", kuten hän vakuutteli omalletunnollensa.
"Oi, kiitos sulle!" sanoi hän teeskennellyllä ilolla: "tuhannesti kiitos rakkaudestasi ja uudesta, suuresta uhristasi, jonka minulle annat! Kuule siis, miten on tehtävä. Huomenna lähden minä pois ikäänkuin kotimatkalleni; kumminkin menen vaan Seleukeiaan odottamaan, kunnes isäsi lähtee asioilleen — sillä hänen ei tarvitse aavistaa, että sinä lähdet minun kanssani — sitte palaan noutamaan sinua ja — —"
"Ja sitte tämän lyhyen eron perästä", keskeytti Ester innokkaasti hänen puheensa, "ei minua enää erota sinusta mikään muu kuin kuolema!"
Vastaamatta mitään sulki Fredrik Esterin syliinsä ja, vielä kerran suudeltuaan rusottavia huuliansa, lähti hän pois huoneesta valmistautumaan matkalle.
Toisena aamuna astui hän kirkkaissa teräsvaruksissaan Iisakin eteen, joka niin kauan oli osoittanut hänelle vierasvaraisuutta. Lämpimin ja kaunein sanoin lausui hän hänelle kiitoksensa ja pyysi sitte lupaa saada ottaa jäähyväiset uskolliselta ja väsymättömältä hoitajaltansakin. Mielellään suostui siihen Iisakki ja kutsui heti tytön sisään.
Ester astui Fredrikin eteen ikäänkuin ottamaan jäähyväisiä semmoiselta mieheltä, jota kohtaan hän, niinkuin hoitaja sairasta kohtaan ainakin, tunsi erittäin suurta ystävyyttä, vaan ei sen enempää. Hymyillen kuunteli hän Fredrikin jäähyväissanat ja vastasi niihin levollisesti ja soveliaan ujosti, niin ett'ei luulevaisinkaan silmä olisi voinut huomata mitään, joka olisi herättänyt epäilystä, että noiden kahden välillä olisi mitään sopimusta. Yhtä levollisesti näki hän Fredrikin sitte nousevan ratsunsa selkään ja ratsastavan pois. Ainoastaan sydämmessään huusi hän hänelle tuhansia onnentoivotuksia.
Kahdeksan päivän perästä läksi Iisakikin asiamatkoille; Ester otti häneltä, jonka hän salaa aikoi hyljätä, jäähyväiset niin katkerasti itkien, ett'ei isä voinut ymmärtää lapsensa liiallista liikutusta, kun hän läksi pois vaan pariksi kuukaudeksi.
"Abrahamin Jumala siunatkoon sinua, rakas Esterini!" sanoi hän vapisevalla äänellä. "Hän olkoon aina sinun kansasi ja johtakoon sydäntäsi ja askeleitasi joka hetki!"