"Mikä sinulla on, rakas Fredrik?" kysyi hän ehdottomasti vavisten ja koettaen pienellä kädellään silittää hänen otsaansa. "Mitä merkitsevät nuo pahat rypyt, jotka eivät sovellu sinun kauniisen muotoosi?"
Fredrik pusersi kauniin, rakastavan olennon, joka murheellisena katsoi häneen tummilla silmillänsä, hyvin levottomasti sydämmelleen ja vastasi epävakavalla, värähtelevällä äänellä: "Ne ovat surun ryppyjä, ainoa, rakas Esterini — sillä minun täytyy — lähteä pois."
Ester kalveni. "Herra Jumala!" huudahti hän, tarttuen hätäisesti sylin rakastettuansa; "poisko sinä lähdet? — Minkätähden — mitä on tapahtunut?"
"Isäsi — —"
"Onko hän saanut tietää rakkautemme?" keskeytti Ester kauhistuneena.
"Ei", vastasi ritari lyhyesti.
"Miksi olet niin harvasanainen?" kysyi Ester moittivaisesti ja kiersi samalla hellästi käsivartensa Fredrikin kaulaan. "Oi, näethän tuskani; puhu: mitä isästä?"
Muutamilla sanoilla ilmoitti Fredrik tuskallisesti kuuntelevalle tytölle, mitä juutalainen oli hänelle kertonut ja mitä hän oli lausunut kertomuksensa johdosta. — "Ja sentähden", sanoi hän lopuksi, ollen olevinaan hyvin liikutettu, "täytyy minun — lähteä pois!"
"Poisko — vai pois!" huusi onneton tyttö käsiänsä väännellen tuskissaan. "Entä minä?! Mitä sitte minusta tulee?!"
"Ester!" sanoi Fredrik, väkisin hilliten liikutuksensa, "sinä olet minulle jo niin monesti osoittanut sydämmellistä rakkautta; sinun vallassasi on osoittaa vielä suuri uhraus; minun täytyy lähteä pois — ilman sinutta, suloinen Ester, en kumminkaan voi elää. Sentähden — jos voit minun tähteni hyljätä isänmaasi, isäsi ja uskosi, niin — lähde minun kanssani kaukaiseen kotimaahani minun linnaani!"