Kaksi kuukautta oli jo kulunut siitä asti, kun Fredrikillä oli ilonansa kauniin Esterin rakkaus. Nuoruuden tyhjentymätön, mahtavasti luova ja uudistava voima ja rakkauden virkistävä onni olivat yhdessä vaikuttaneet niin, että Fredrik oli kohta entisissä voimissaan. Mutta hän ei kumminkaan vielä ajatellut lähteä vierasvaraisen juutalaisen talosta, joka ei edes aavistanutkaan, että hänen tyttärensä oli salaisessa sekä omansa että ritarin uskonnon kieltämässä rakkausliitossa hänen vieraansa kanssa. Vanha Rakel, Esterin palvelija, oli kyllä monesti velvollisuutensa mukaan ilmoittamaisillaan sen isälle, mutta Esterin, hänen rakastettunsa, rukoukset ja onnellisuus, jonka salaisuuden ilmaseminen olisi hävittänyt, saattoivat hänet olemaan vaiti, ja lieneepä siihen osaltansa vaikuttanut myöskin se, että Rakel siten pelkäsi menettävänsä Esterin luottamuksen.

Niin pysyi Esterin ja Fredrikin liitto häiritsemättä. Kumpikin nautti onneansa kuin huumauksissa, muistellen ainoastaan nykyhetkeä, mutta ei tulevia aikoja. Ester, joka ei vielä koskaan ennen ollut tuntenut rakkautta, rakasti kaunista ritaria tulisen innokkaasti, mutta samalla mitä hellimmästi, sillä hänen luottavaiseen mieleensä ei soveltunut ajatus, että se mies voisi mahdollisesti hänet pettää joka hänelle joka päivä pyhimmillä valoilla vakuutteli ääretöntä rakkauttansa. Fredrik puolestansa uskoi nyt vasta oppineensa tuntemaan todellisen rakkauden jota varten hän vaan eli ja johon koko hänen olemuksensa peittyi. Niin elivät molemmat onnellisessa unessa; mutta niin kuin unta ainakin, seurasi tätäkin huumausta — herääminen.

Iisakki-vanhus kertoi eräänä päivänä vieraallensa ristiretkeläis-joukon vastoinkäymiset, mitä tuhoja sille olivat ruttotaudit ja taistelut tuottaneet ja miten koko joukko, Schwabin herttuan Fredrikin kuoltua, täydellisesti hajosi.

"Kaikki saksalaiset ritarit", päätti Iisakki kertomuksensa, "palaavat kotiin, sota on lopussa. — Tekin, jalo herra, kun olette jälleen ihan terve, voitte lähteä paluumatkalle kotimaahanne, ettekähän te siitä pahastu, että minä pyydän teitä lähtemään kohta, sillä näinä päivinä täytyy minunkin erään tärkeän kauppa-asian tähden lähteä pitkälle matkalle, eikä teidän siis enää sovi olla vieraana tässä talossa, jossa ei asujamina ole muita kuin nuori tyttö ja muutamia palvelijoita."

Fredrik peljästyi. — Kotiinko? — oliko hänen palattava kotiin! Tämä sana hajoitti kerrassaan lumouksen, jonka vallassa hän oli ollut. Kauniin kotinsa viehättävä kuva ilmestyi hänen sielunsa silmien eteen ja hän alkoi innokkaasti ikävöidä ihanan Schwabin vuoria, sen hedelmällisiä laaksoja, viheriöiviä metsiä ja niittyjä, pauhaavaa Nekkaria ynnä kukoistavia kaupunkeja ja kyliä. Niin, hänen täytyi päästä kotiin — kotiin esi-isiensä monitorniseen, muhkeaan linnaan, kotiin vanhan isänsä luo, joka luultavasti vuodatti verikyyneleitä viimeisen poikansa ja viimeisen Stuifenin kerrotun kuoleman tähden — kotiin — Bertan luo!

Bertanko luo?! Taaskin sattui hyljätyn morsiamen muisto kuin polttava tuli hänen sieluunsa. Bertan luo oli hänen palattava kotiin, tuon ennen niin sydämmellisesti rakastetun luo, jonka koko elintoivo oli hänessä, joka häneen luotti nuoren sydämmensä ja rakkautensa koko voimalla, — jonka hän kuitenkin oli pettänyt! Uskalsiko hän, uskoton lupauksensa rikkoja, astua hänen eteensä? Vaan kuitenkin, eikö hän sitte voisi jälleen sovittaa mitä oli rikkonut? Niin, hänen täytyi lähteä kotiin onnettoman luo, jonka hän nyt oli näkevinään silmäinsä edessä mustassa murhepuvussa ja neitsyeellisen lesken huntu kasvoilla! Katuen tahtoi hän langeta hänen jalkainsa juureen, suudella pois noiden lempeäin kyyhkyläissilmien kyyneleet ja vast'edes horjumattomalla rakkaudella palkita surut ja äärettömät tuskat, joita Bertta oli hänen tähtensä kärsinyt — koko elämänsä kestävällä rakkaudella ja uskollisuudella päätti hän poistaa uskottomuutensa! — Niin, hänen täytyi lähteä Bertan luo!

Entä Ester?! — Olihan hän rakastanut häntäkin tulisen innokkaasti, hurmautuneena hänen ihmeellisestä kauneudestansa! Olihan hän vannonut hänelle lukemattomia ikuisen rakkauden ja uskollisuuden valoja! Ja Ester, jota hänen vielä oli kiittäminen hengestäänkin, oli myöskin rakastanut häntä niin innokkaasti kuin ainoastaan kuumassa ilmanalassa elävien kansain tyttäret voivat rakastaa! Olihan hän, luottaen hoidettavansa valoihin, uhrannut ritarillensa kaikki, mitä hänellä uhrattavaa oli! Sopiko ritarin nyt sovittaa tehty rikos toisella uskottomuudella?…

Hänen sielunsa horjui hirveässä ristiriidassa; tekipä hän niin tai näin — petos oli kummallakin puolen edessä! Ja kumminkin, voiko hän vielä kauan torjua tai arvella? Välttämättömyyden ehdottomat käskyt saivat olla uuden aiotun petoksen puolustuksena, sillä olihan hänen pakko lähteä pois — juutalainen oli oikeassa — eihän hän, kun isä oli matkoille lähtemässä, enää voinut kauemmin nauttia vierasvaraisuutta, jota hänelle jo oli osoitettu liiankin kauan. Ja vaikkapa hän nyt olisi voinutkin viipyä — ei hän sitä enää olisi tahtonut, sillä siitä asti, kun Bertta oli jälleen johtunut hänen mieleensä, tunsi hän, katuessaan uskottomuuttansa, vanhan rakkautensa yhtä voimakkaasti heräävän kuin koti-ikävänkin. Mutta suhdettansa Esteriin alkoi hän, vaikka kyllä vastahakoisesti ja hitaasti, katsella toiselta kannalta; nyt vasta osasi hän huomata sen liiton arvottomuuden ja käsittää, miten suuri juopa oli uskottoman juutalaistytön ja kristityn, — halveksitun, kaupustelijan tyttären ja jalon, arvokkaan kreivi Ulrik von Stuifenin pojan ja perillisen välillä. Voiko hän vieläkin olla epätietoinen siitä, mitä hänen oli tehtävä?

Mutta miten päästä juutalaisen talosta, miten erota Esteristä? Vaikka hän kyllä ei enää tuntenutkaan entistä tulista rakkautta kaunista juutalaistyttöä kohtaan, niin oli tyttö kuitenkin vielä hänelle sen verran rakas, että hänestä tuntui äärettömän tuskalliselta peruuttaa valansa, joihin Ester oli niin turvallisesti luottanut. Ja voiko hän odottaa, että Ester antaisi ihan rauhallisesti lähteä pois sen, jota hän ijäisesti uskoi omaksensa kiitollisuuden, rakkauden ja velvollisuuden tähden? Ei suinkaan! — Hänen olisi täytynyt kestää hirmuinen kohtaus ja — hän, tuo urhollinen ritari, peloton sotilas, joka vähääkään arvelematta oli rientänyt niin moneen vaaraan ja tappeluun, tunsi sydämmensä vapisevan, kun vaan ajattelikin seurauksia, joita hänen eronsa tästä kuumaverisestä itämaiden tytöstä tuottaisi. Mutta kuinka voisi sitte välttää tuon peljätyn tapauksen? — Kavaluus yksin voi hänet pelastaa. Se, tuo petoksen veli, sai auttaa häntä petoksen teossa.

Näitä mietiskellen ja näissä aikeissa meni Fredrik Esterin huoneesen. Onnellisesti hymyillen riensi Ester hänelle vastaan, tarjotakseen viehättävää suutansa suuteloon; mutta kauhistuen huomasi hän äkisti Fredrikin muuttuneen muodon, hänen epävarman katseensa ja synkästi rypistyneet kulmansa.