Kristinuskoisten ritarien sen-aikainen naisten haaveksivainen ihaileminen ei ollut Esterille outoa eikä tapakaan, jolla he ilmasivat sen; hän koetti siis uskoa Fredrikin sanat vaan ritarilliseksi kohteliaisuudeksi, mutta hänen miehekkäät, kauniit kasvonsa ilmoittivat niin paljon lempeyttä, että neiti tuskin voi tointua ja tyyntyä. Paremmin vastataksensa ritarille vaan jotakin kuin kertoaksensa kuka oli, sanoi hän jälleen punastuen:
"Te erehdytte, herra ritari; minä en ole mikään korkeasukuinen nainen, minä olen vaan Ester — juutalaistyttö."
"Oi, ole kuka ja mikä hyvänsä!" vastasi ritari, innostuneena suudellen kauniin tytön kättä, "minulle sinä olet olento, jolle olen suurimman kiitollisuuden velassa, sillä sä olet hoitanut minua, kärsivällisesti olet valvonut vuoteeni vieressä, vaikka olen ollut sinulle vieras, ja kestänyt luonani, kun kaikki muut jättivät minut, ja sinun kätesihän se oli, joka poisti polttavan pakotuksen haavoistani, joka pelasti elämäni — oi, anna minun suudella sitä, tuota siunattua, kallista kättä!"
Ja taasen painoi Fredrik huulensa Esterin pienelle, valkoiselle kädelle, kun hän, hämillään ritarin äkkinäisestä tunteiden ilmi puhkeamisesta, oli unohtanut vetää sitä pois. Mutta tuntiessansa hänen palavat suutelonsa, yritti hän, yhä enemmän punastuen, irroittaa kättänsä, mutta Fredrik piti kiinni ja lausui rukoilevasti:
"Oi, älä taasen pakene minua, suloinen olento! Jää luokseni, sillä et varmaankaan ole pelastanut henkeäni, että saisin jälleen kuolla ikävään, kun en näe sinua — oi, nyt voin käsittää, miksi sydämmeni ikävöi kasvojesi näköä, ne kun täyttivät koko sieluni, vaikka ainoastaan ikäänkuin unessa olin ne nähnyt — oi, Ester se oli lemmen ikävä! — Ester — tyttö — minä — minä rakastan sinua!"
Ei kukan nainen olisi voinut vastustaa semmoista puhetta; kuumaveriseen itämaalaistyttöön, ihanaan Esteriin, vaikutti ritarin lemmen-ilmaseminen tavallisella lumousvoimallaan, sitä enemmän, kun hän sairaan lääkärinä oli jo ensi päivästä saakka, jolloin hän tuotiin taloon, surkutellut häntä kaikesta sydämmestänsä. Mutta "säälistä rakkauteen on ainoastaan yksi askel", sanoo sananlasku, ja Esterillä oli hellä sydän ja herkästi liikkuva luonto; oliko siis kummallista, että ritarin innokkaat sanat "minä rakastan sinua" tunkeutuivat hehkuvana säkenenä tytön sydämmeen ja saattoivat ennen heräämättömät tunteet ilmi-tuleen? — Ikäänkuin ehdottomasti totellen vierasta voimaa kumartui hän kauniin valkeaverisen nuorukaisen yli, jonka säihkyvät silmät koettivat lukea hänen sielunsa salaisuutta, ja tunnusti rakkautensa tulisessa suutelossa, jonka hän painoi hänen huulillensa. Mutta tuskin sai hän ilmaisseeksi sydämmensä tunteet, kun naisellinen ujous jälleen pääsi hänessä valtaan; punastuen hiuksiinsa saakka irroittihe hän ja riensi pois huoneesta. Lyöden kätensä yhteen kummastuksissaan siitä, mitä oli nähnyt, seurasi palvelija rakastettua emäntäänsä, ja Fredrik jäi yksin — yksin sydämmensä kanssa, joka oli täynnä autuaallista onnea!
Hän olisi voinut ääneensä riemuita, kun tiesi olevansa sen ylevän olennon rakastettu, joka uskollisesti ja hellästi kuin paras suojelusenkeli oli hoidellut häntä; ylenluonnolliseksi ylisteli hän itseänsä, kun oli voittanut tämän lempeän neiden sydämmen, jossa suurimman kauneuden ohella, kuin hän elämässään oli nähnyt, oli myöskin paremmat henkiset lahjat ja sydämmen etevyydet kuin kellään muulla naisella auringon alla, kellään koko maan päällä, yksin — Bertallakaan. Bertallako?… Totta taivahinen, kuinka äkisti ja raskaasti johtui hänelle nyt mieleen kaukana kotimailla oleva jalon ruhtinaan tytär, joka häntä oli niin sydämmellisesti ja uskollisesti rakastanut ja nyt ikävissään odotteli hänen palaamistansa! Miten katkeroitti nyt yht'äkkiä hänen mielensä tieto, että oli pettänyt sen, jolle oli vannonut uskollisuutta, että oli rikkonut hänelle annetun sanansa — juutalaistytön tähden.
Mutta liian voimakas oli viehättävän Esterin lumous. Mitä oli Bertan yksinkertainen sulous tämän tyttösen verrattoman kauneuden rinnalla, joka hänelle nyt oli lahjoittanut sydämmensä? Mitä oli hänestä Bertta sen autuuden rinnalla, joka häntä odotti Esterin sylissä? Väkisin karkoitti hän mielestänsä Bertta-raukan muiston; nykyistä viehättävää lemmittyänsä tahtoi hän vaan ajatella — ainoastaan häntä rakastaa, rakastaa äärettömästi ja olla hänen rakastettunsa. Mitä hän siitä huoli, että Ester oli juutalaistyttö — että hän kuului tuohon niin halveksittuun kansaan? Kukapa häntä voi moittia seurustelustaan Esterin kanssa? Koko kristitty sotajoukko uskoi hänet epäilemättä kuolleeksi; ja luultavasti oli se tieto saapunut jo kaukaiseen kotiinkin. Kukapa siis voi hänelle enää sanoa vasten silmiä: "Sinä olet rakkaudellasi juutalaistyttöön rikkonut kristityn velvollisuudet ja soaissut ritarikunniasi?"
Näillä ajatuksilla tukehutti Fredrik kaikki rauhaansa häiritsevät omantunnon muistutukset, ja kun Ester illan suussa palvelijansa kanssa palasi hänen luoksensa täyttämään lääkärivelvollisuuksiaan, silloin kertoi Fredrik innokkain sanoin toistamiseen rakkautensa; autuaallisesti hymyillen vaipui Ester hänen syliinsä, ja kun Fredrik häntä niin piti rinnoillansa, sydämmellään, silloin haihtui haihtumistaan Bertan kuva ja kaikki muut katumuksen mietteet sammuivat taivaallisen onnen rinnalla, joka jokaisesta rakastetun suutelosta runsaammin virtasi hänen olemukseensa.
* * * * *