Tähän taloon siis, jossa Iisakki asui tyttärineen, vietiin pahasti haavoitettu ritari ja jätettiin vanhan juutalaisen huostaan. Mutta heti Fredrikin kavalan ystävän mentyä kumppalineen, lähestyi Ester palvelustytön seurassa haavoitetun vuodetta; taitavasti puhdisti ja pesi hän syvät haavat, tutki ne hienoilla aseilla ja iloksensa huomasi pian, ett'ei ollut ihan mahdotonta pelastaa nuoren, kauniin ritarin henkeä, vaikka hänen päänsä kyllä olikin erittäin pahasti haavoitettu. Huolellisesti voiteli hän avonaista haavaa, jonka Rechberg oli piikki-nuijallaan lyönyt, parantavalla voiteella, jota ainoastaan hän osasi valmistaa kuolleen setän neuvojen mukaan, ja pani sitte kullankarvaisille kähäröille kylmän kääreen, jota hän tuon tuostakin kostutti samalla voiteella. Tunnottoman puoleksi avonaiseen suuhun kaatoi hän muutaman pisaran virkistävää nestettä, jolla oli todellakin ihmeteltävä vaikutus. Fredrikin melkein sammunut elonkipinä alkoi — kiitos sille keinolle! — jälleen hehkua. Ensiksi rupesi nuorukaisen rinta hiljaa, tuskin huomattavasti kohoamaan hänen heikosta hengityksestään ja tuskin tuntuvasti rupesi sydänkin sykkimään, mutta pian, muutaman pisaran nieltyä, muuttuivat kalman kalpeat posket vaalean-punaisiksi, suonien tykytys yhä kovemmaksi, enentyen vähitellen, kunnes sairas joutui kuumeen valtaan, jota Ester toivoikin, sillä ilman sitä ei mikään haava voi parantua. Mutta senkin sai hän uusien lääkkeiden käyttämisellä autetuksi mielensä mukaan, ja heti kun hän sairaan sekavista katseista ja houreista huomasi aivot kiihottuneiksi, voiteli hän hänen kulmiaan ja otsaansa hyvän-hajuisella voiteella, josta haavoitettu yhä enemmän rauhoittui ja viimein vaipui syvään uneen.
Väsymättömänä ja huolellisesti valvoi Ester monta viikkoa lääkärinä ja sairaanhoitajana haavoitetun vuoteen vieressä, leväten ainoastaan Fredrikin nukkuessa ja jättäen hänet silloinkin vanhan imettäjänsä huomaan, joka sai käskyn herättää emäntänsä, jos sairas heräisi tahi jos joku muu tapaus vaatisi hänen läsnäoloansa. Niin hoiti hän väsymättömän kärsivällisesti vierasta ritaria ja kestäväisyydellään onnistui hänen pelastaa nuorukaisen henki, ryöstää kuolemalta varma saalis.
Sairaan tila parantui parantumistaan, vaikka kyllä hitaasti, ja samassa määrin, kuin se edistyi — nimittäin siitä alkaen, kun hänen ymmärryksensä selkeni — lakkasi Ester tulemasta parantuvan vuoteelle, sillä vaikka lääketaidon harjoittaminen sallikin hänelle paljoa enemmän vapautta, kuin itämaalaiset tavat suovat naisille, käsitti hän arkatuntoisuudessaan kuitenkin, että hänen täytyi tehdä niin. Heti huomattuansa ritarin selkeämmin ja kummastuneena katselevan ympärilleen komeassa huoneessa, läksi hän siitä pois eikä palannut, ennenkuin sairaan säännöllisesti palaava kuume iltaisin teki hänen läsnäolonsa välttämättömäksi. Esterin läsnäolo vaikutti muuten aina ritariin rauhoittavasti, yksin hurjemmissa houreissakin. Heti kun hän ritarin omalla kielellä pyysi häntä pysymään hiljaa tahi laski pienen viileän kätensä hänen kuumalle otsalleen, asettuivat hänen hurjat hourauksensa ja hän oli hiljaa, kärsivällinen ja tottelevainen kuin lapsi ja noudatti kokonaan Esterin tahtoa. Surumielin huomasi kuitenkin Fredrik, kun hänen ajatusvoimansa selveni, miten huntuun peitetty nainen yhä enemmän väistyi hänen vuoteensa luota. Vaikka huoneessa aina vallitsikin puolihämärä, huomasi hän kuitenkin liikunnoista hänet nuoreksi, ja kun hänen ajatuksensa olivat täydellisesti ja pysyväisesti selvinneet, rupesi hän yhä enemmän ikävöimään ystävällistä hoitajatartansa. Lisäksi halusi hän sanomattoman uteliaasti tietää, ken hän oli. Mutta kaikki, mitä hän kyseli vanhalta palvelijalta, joka poissa olevan sijasta aina istui hänen vuoteensa vieressä, jäivät vastaamatta, kenties sentähden, ett'ei hän ymmärtänyt lingua francaa tahi ei ollut sitä ymmärtävinään.
Kaukaiseen kotiinkin ja Bertan luo lensivät hänen ajatuksensa, mutta omaksi kummastukseksensa ei hän enää voinut muistella morsiantansa yhtä innokkaasti ja palavan rakkauden tunteilla kuin ennen; hänestä oli, kuin muistelisi hän kuollutta ja hänen kuvaansa hämmensi yhä enemmän olento, joka niin hellästi hoiti häntä, vaikka hän vaan kuin unissaan näki hänen lähestyvän, heti taas kadotaksensa. Viimein koetti hän muistaa, mitä hänelle oli tapahtunut ja mikä seikka oli saattanut hänet siihen taloon ja sen naisen hoidettavaksi, joka alati oli hänen mielessänsä.
Vähitellen johtui hänen mieleensä heinäkuun kymmenes päivä — keisarin kuolema — tappelu muhamettilaisten kanssa; äkkiä muisti hän kohtauksen Rechberginkin kanssa ja yhä enemmän selveni hänelle, että se olikin Hanno, joka sotanuijallaan haavoitti häntä, saattaen hänet surman suuhun. Siitä joutui hän semmoiseen raivoon, että hän äkkiä hurjasti uhaten nousi istualleen vuoteesen ja huusi vihan vimmassa: "Haa, konna — pelkuri, kurja pettäjä! Antakaa minulle miekkani, että voin rangaista sitä konnaa!"
Peljästyen kuuli Esterin vanha palvelija, joka istui hoitajana vuoteen vieressä, tuon raivoisan uhkauksen, ja kun hän ei ymmärtänyt saksaa, ei hän voinut käsittää sitä muuksi kuin uudeksi houraukseksi. Totellen emäntänsä käskyä veti hän siis peloissansa kellonnauhaa, kutsuen siten emäntänsä avuksi.
Heti aukesikin ovi ja Ester astui huoneesen. Luoden nopean katseen sairaasen, luuli hän heti käsittävänsä asian laidan. Hänetkin petti sairaan uhkaava, hurja katse ja hehkuvat posket, sillä hän luuli potilaan jälleen saaneen kovan kuumeen. Huolimatta sentähden olla varovainen tai peittää kasvojansa, astui hän vuoteen viereen, pakotti lempeällä väkivallalla sairaan jälleen laskeutumaan maata ja puhutteli häntä tapansa mukaan saksaksi.
"Tyyntykää, herra ritari — pahan haavanne tähden on se välttämätöntä!"
Ensi kerran katsoi ritari ihan selkeänä kasvoihin ihmeen kaunista olentoa, joka kumartui hänen ylitsensä; ikäänkuin lumottuna tuijotti hän sen hellän olennon suloiseen muotoon, joka niin väsymättä hoiti häntä. Ester varmaankin huomasi siitä, ett'ei hän kumartunutkaan kuumeen hourauksissa olevan ylitse, sillä ensi kertaa punastui hän, huomatessaan ritarin ihastuneet silmäykset. Säikähtäen ja hämillään koetti hän peittää kasvojansa hunnulla, mutta Fredrik tarttui hänen vapisevaan käteensä ja puhutteli häntä niin hellin sanoin, ett'ei Ester eläessään ollut semmoisia kuullut:
"Oi, älä riistä minulta suloista näköäsi, älä peitä noita taivaallisen ihanoita kasvoja, jotka niin lempeästi ja kirkkaasti kuin aurinko lämmittävät sydäntäni. Oi tyttö — ell'et ole enkeli, taivaasta tullut lohduttaaksesi minua tuskan ja mielettömyyden pitkinä hetkinä — sano — oi, sano, kuka olet, että voin rukoilla sinua kuin pyhimystä tahi kunnioittaa ja palvella sinua ihanimpana neitinä, jolle ritari milloinkaan on pyhittänyt elämänsä!"