Stuifen: Historiallinen kertomus

by B. A. Rack

Keisarin kuolema seisautti tietysti vähäksi ajaksi ristiretkeläisten toimet, sillä kaikki pyhän haudan puolesta taistelijat epäilivät sodan onnistumisesta, kun suuri ylipäällikkö nyt oli poissa. Tosin rupesi Schwabin herttua Fredrik sotajoukon komentajaksi, mutta näytti siltä, kuin olisi onnikin luopunut kristityistä ja turmiota ennustava tähti enää vaan valaissut kristin-uskon sankareja. Taudit rupesivat rasittamaan heitä, niin että monta tuhatta joutui niiden uhriksi; ja kun herttua Fredrikkikin, joka oli johtanut joukon Akkon kaupungin eteen, siinä kuoli ruttoon, sai iloisesti ja rohkeasti alotettu ristiretki kehnon lopun, ainakin saksalaisten puolelta; ranskalaiset ja englantilaiset saapuivat vasta myöhemmin pyhään maahan. Ruhtinaat, ritarit ja herrat palasivat väkineen kotiin, mutta moni, joka lähti kotoa viidenkymmenen johtajana, palasi yksin tahi ainoastaan muutaman palvelijan seurassa kaukaisesta maasta.

Niiden harvojen joukkoon, joiden rautainen luonne kesti ilman-alan ja tautien vaivat, kuului Hanno von Rechbergikin, ja vaikka hän oli ripustanut mustan suruvyön hartioilleen, oli hänen sydämmensä kuitenkin täynnä iloa, sillä hän voi kotona, Paitsi Fredrik herttuan kuolemaa, ilmoittaa myöskin vihatun Stuifenin lopun. Täynnä toivoa läksi hän sentähden pitkän, vaivaloisen alppimatkan perästä suorastaan Hohenstaufenin linnaan ilmoittamaan herttuan onnettomalle leskelle sekä epätoivoiselle tyttärelle ja morsiamelle puolison, isän ja sulhon kuolemaa. — Kalmankalpeana, mutta ulkonaisesti tyynenä kuunteli luja Hohenstaufenin tytär kauhean ilmoituksen; mutta kun Hanno, ikäänkuin sanojensa vahvistukseksi, otti esiin tutun, armahaisen, verellä tahratun vyön, valahtivat kyyneleet vastustamattomasti hänen silmistänsä ja ääneensä valittaen heittäytyi hän yhtä onnettoman äitinsä syliin, joka, huolimatta omasta vahingostaan ja tuskastaan, koetti lempein sanoin lohduttaa rakastettua lastansa. Rechbergikin koetti lohduttaa aivan masentunutta tyttöä ja oli kylliksi malttamaton muistuttamaan että, kun aika oli parantanut hänen sydämmensä haavan, hän kyllä toisen rakastavan miehen rinnalla vielä oli löytävä kadotetun onnensa. Mutta Bertta vastasi hänelle ainoastaan halveksivalla katseella ja meni huoneesensa itkemään ja etsimään lohdutusta siltä, joka yksin voi antaa sitä, leskien ja orpojen isältä.

Hanno puolestaan läksi linnasta, kiroten itseään ja taitamattomuuttansa; hän ei voinut kieltää, että oli lausunut viittauksensa sopimattomaan aikaan ja että hän sen kautta oli vaikuttanut ihan vastoin toivoansa. Mutta pian rohkasi hän mielensä jälleen. "Joutavia", lausui hän itsekseen, "kaikki morsiamet toivovat, kun kadottavat armahansa, luostariin. Aika, tuo suuri, taitava lääkäri, kyllä parantaa senkin, mikä näyttää parantumattomalta; luottakaamme aikaan!"

Niin sanoen poikkesi hän Stuifenin linnaan vievälle tielle, ilmoittaaksensa Fredrikinkin isälle ett'ei hänellä enää ollut poikaa. Vanha Stuifen kuuli kamalan uutisen lausumatta sanaakaan surunsa osoitteeksi. Mutta muutaman päivän perästä tavattiin hänet kuolleena nojatuolistansa. Hänen sydämmensä oli särkynyt; hauta, joka kätki niin monta hänen esi-isäänsä, aukesi jälleen ja otti vastaan, kuten luultiin, Stuifenin jalon suvun viimeisen jäsenen. Mutta vielä eli yksi sen-nimine henkilö eräässä talossa Kalykadnos-joella, vaikka semmoisessa tilassa, että olisi voinut luulla kuolon korjaavan hänetkin; vielä eli kaivattu Fredrik: kiitos taitavan käden ja — rakastavan sydämmen huolellisesta hoidosta!

Talo, johon pahasti haavoitettu vietiin, oli erään rikkaan vanhan juutalaisen oma, jonka oli täytynyt paeta Jerusalemista, kun muhamettilaiset, jälleen valloitettuansa pyhän kaupungin, enemmän vainosivat "valittua kansaa" kuin kristityitä. Varovainen Iisakki, oli kuitenkin saanut pelastetuksi kaikki aarteensa, ennenkuin hän kerjäläisen puvussa läksi Jerusalemista ainoan tyttärensä Esterin kanssa, jonka hänen vaimo-vainajansa oli jättänyt hänelle. Mutta tuossa erittäin kurjannäköisessä Kilikian mökissä lähellä Seleukeiaa, jonka hän oli valinnut itselleen turvapaikaksi, ei kukaan voinut aavistaa rikkauksia olevan, ei tietää, mitä aarteita köyhännäköisen talon ontelot seinät sisälsivät. Siellä eli vanha Iisakki, kuten näytti, niin varatonna kuin köyhin hänen kansalaisistaan, joka elättihe huonon ja arvottoman tavaran kaupalla. Viekas, älykäs juutalainen oli osannut pettää kaikki niin, että oli yksinäisyydessään turvattu kaikesta ryöstön ja väkivallan vaarasta, joita hän varmaankin olisi saanut kokea, jos olisi näytellyt rikkauksiansa.

Ainoastaan se puoli talosta, jossa Esterin huoneet olivat, oli koristettu komeudella, jonka vertaista saa nähdä vaan itämaalaisten asunnoissa. Huonekalut olivat hyvänhajuisesta puusta, koristetut runsailla veistoksilla, ja niiden päälle oli levitetty raskasta turkkilaista vaatetta. Lattia oli pehmeiden mattojen peitossa, niin että askeleet kevenivät kuulumattomiksi. Pitkin seiniä asetetut tyynyt ja sohvat olivat mitä kalliimmasta kulta- ja silkkikankaasta, samoin ikkunain edessä riippuvat varjostimet, jotka estivät paahtavan auringon säteet tunkeutumasta sisään. Jokaisen huoneen keskellä oli marmorisäiliö, josta iloisesti nousevan suihkulähteen viileä vesi nousi korkealle, puhdistaen ja vilvastuttaen ilman.

Niin ylelliseksi ja komeaksi oli vanha Iisakki laittanut tyttärensä huoneet, sillä hän rakasti ihmeen kaunista Esteriänsä mitä hellimmin ja katseli useasti ihaillen hänen hoikkaa vartaloansa, jonka kauneuden kallis ja loistava puku saattoi vielä näkyvämmäksi. Hänen kasvonsa olivatkin verrattoman kauniit.

Otsansa lumivalkeutta enensivät suuret mustat silmät, joiden yli kauniit kulmat kaarehtivat, ja runsaat mustat kähärät, jotka pilkistivät esiin hänen helmillä ja jalokivillä koristetun käärepäähineensä alta. Nenä oli hieno ja kapea, mutta sen melkein huomaamaton kaarehtiminen ilmoitti hänen kuitenkin kuuluvan siihen kansaan, joka on tullut tunnetuksi kotkan-nenästänsä. Kasvot olivat tavattoman hienot, mutta ne hän itämaalaisten tapaan piti, vierasten saapuvilla ollessansa, aina hunnun peitossa.

Mutta vieläpä tietonsa ja taitonsa kauttakin erosi Ester useimmista heimokuntalaisistansa. Mitä huolellisimmin oli Iisakki kasvattanut häntä ja hankkinut hänelle opetusta, niin että Ester puhui, paitsi hebreaa, hyvin sujuvasti monta muutakin itämaista kieltä ja lisäksi vielä niin sanottua lingua francaa (Ranskan kieltä), jolla ristiretkeläiset tavallisesti koettivat tulla toimeen maan asukkaiden keskessä. Tämän viimemainitun avulla, joka oli itä- ja länsimaisten sanojen seoitusta, oli hän oppinut Englannin, jopa Saksankin kieltä. — Erityinen osa hänen tiedoistansa oli hänen lääketaitonsa, jota juutalaiset yleensä, sekä miehet että vaimot, siihen aikaan niin paljon harjoittivat, että juutalaiset lääkärit olivat kaikkialla suositut ja ristiretkeläisetkin ruhtinaat ja ritarit, sairastuttuaan tai jouduttuaan haavoitetuksi, mieluimmin jättäytyivät jonkun tuohon muuten niin halveksittuun kansaan kuuluvan oppineen hoidettaviksi. Sekin lääkäri, jonka jalo Saladin, kuten tarina kertoo, lähetti pahasti sairastuneelle Englannin kuninkaalle, Rikard Leijonansydämmelle, ja joka hänet onnellisesti paransikin, oli juutalainen.

Ester oli oppinut lääketaitonsa Jerusalemissa sedältänsä, joka oli erittäin kuulu monista salatuista keinoistaan. Hän oli vähää ennen juutalaisten karkoittamista jälleen valloitetusta Jerusalemista kuollut hyvin vanhana; mutta salaisuutensa jätti hän tarkalle oppilaalleen, veljensä tyttärelle Esterille.