Kiireesti hyppäsi Fredrik hevosen seljästä; vapisevin käsin riisui hän keisarin kypärin ja paljasti — kuolleen kasvot.
Fredrik Punaparta, ritariston kaunistus, kristikunnan kunnia, Saksanmaan ylpeyden ja toivon esine, oli poissa, hänen mainehikas elämänsä oli loppunut, auttamattomasti loppunut!
Sillä välin olivat retkeläiset hankkineet ruuhen, jossa veivät keisarillisen ruumiin takaisin turmiovirran toiselle rannalle; mutta sill'aikaa, kun ruumista laskettiin ruuheen, näkyi äkkiä etäältä pölypilvi, torvet toitottivat — vihollisten ratsujoukko lähestyi, uhaten joen yli tulevia kristityitä tuimalla tappelulla. Elähyttävästi vaikutti se näkö surun valtaan vaipuneihin ristiretkeläisiin; nyt oli pyhä velvollisuus täytettävä, taistelu keisarin ruumiista. Tuossa tuokiossa olivat kristittyjen joukot järjestetyt. Ojennetuin keihäin ja paljastetuin miekoin ryntäsivät he, sydän sykkivänä taistelun halusta, kolmea kertaa lukuisampain turkkilaisten kimppuun. Etupäässä oli Stuifen ratsumiehineen, ja ristiretkeläisten sotahuuto: "Niin on Jumalan tahto!" kaikui paljoa voimakkaammin kuin "Allah — Allah!" jota virkuilla hevosilla ratsastavat muhamettilaiset parkuivat.
Hanno von Rechberg, joka tällä välin oli täydellisesti tointunut kuolonhädästänsä, hyppäsi ensimäisen merkin kuullessaan ratsunsa selkään; mutta hänen säikähtyneet silmänsä eivät olleet luotuina vihollisjoukkoon, ne katselivat vihaisesti kaikkien muiden ristiretkeläisten edellä rientävää Stuifenia, joka oli säälimättömästi työntänyt hänet takaisin aaltoihin varman kuoleman saaliiksi. "Nyt tahi ei koskaan!" kuiskasi hän kähisten ja ratsasti omien miestensä johtajana rohkean von Stuifenin perään, kiiltävä miekka ja ohjat vasemmassa, raskas, raudoitettu sotanuija oikeassa kädessä. Samassa yhtyivät sotajoukot. Tulena välkkyi Fredrikin vanha sotamiekka ilmassa ja milloin se vaan putosi alas, menetti aina yksi vihollinen henkensä. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli kenttä täynnä kuolleita, kuolevia ja haavoitettuja. Mutta yhä uusia taistelijoita tuli vastustamaan häntä, ja tiheään kuin rakeita putoili iskuja vihollisten vääristä miekoista, että urho tuskin enää jaksoi puolustaa itseään. Hänen voimansa alkoi vähetä, jo vuosi hänestä vertä monesta haavasta; silloin katsahti hän taaksensa, huomasi sinne päin kiiruhtavan ystävän ja huusi hänelle: "avuksi, — Hanno, avuksi!"
Mutta katkeran ivallisesti ja kavalasti nauraen vastasi ystävä hänelle samat sanat, jotka Fredrik oli lausunut tuskin tunti sitten lykätessään hänet takaisin aaltoihin: "Auta itseäsi, ystävä raukka!" ja hurjasti katsoen Fredrikkiin löi hän nuijallaan häntä päähän. Ikäänkuin ukonnuolen tapaamana kyyristyi uljaan Stuifenin kookas vartalo; raskaasti ja hitaasti vaipui se alas hevosen seljästä maahan ja jäi eteenpäin pyrkivien Rechbergin ratsumiesten jalkoihin. Hirmuisesti tuhosivat voimakkaiden schwabilaisten miekat vihollisia. "Se on Jumalan tahto — se on Jumalan tahto!" huusivat he uudestaan toimittaessaan veristä työtään ja sama huuto kaikui heidän takaansa apujoukoista, jotka, huomattuaan uskonveljiensä vaaran, kiireesti, kuolemaa pelkäämättä riensivät joen yli, päästäksensä osalliseksi heidän kunniaa tuottavaan taisteluunsa.
Semmoista hurjaa rynnäkköä eivät turkkilaiset orjat voineet kestää; he käänsivät nopsat ratsunsa ja pakenivat kuin nuolet, jättäen verisen taistelukentän kristityille voittosaaliiksi.
Mutta kalliista oli voitto ostettu. Monen kristityn ruumis peitti tappelutannerta, niiden joukossa Fredrik von Stuifenin ratsumiehet, jotka olivat uhranneet itsensä rakastetun herransa edestä. Heidän uljas päällikkönsäkin makasi, pahoja haavoja täynnä, hevosen kavioiden polkemana, tosin vielä hengissä, mutta silminnähtävästi kuoleman kielissä, urhollisen joukkonsa keskellä.
Ei ketään enää ollut elossa, joka olisi voinut ilmoittaa, että jalo
Stuifen oli kavalan Rechberg-ystävän kädestä saanut kuolon-iskun.
Teeskennellen surua ja tuskaa seisoi Hanno Rechberg uhrinsa verisen ruumiin vieressä ja päästi häneltä Bertan antaman verisen vyön, voidaksensa antaa sen morsiamelle, ilmoittaessaan hänelle sulhasen kuolemaa. Häijysti hymyillen ratsasti hän pois ja muutamat toverit kantoivat kuolevaisen lähellä olevaan asuntoon. Rechbergin inhottava aikomus oli onnistunut, tarkoitus voitettu: Fredrik von Stuifen, Bertan sulho, oli poissa tieltä. "Ah!" huudahti hän, päästyään telttaansa, "vuosikauden saat itkeä, suloinen morsian, mutta sitte etsit lohdutusta uuden armahan sylissä ja — Kristuksen veren kautta — se toinen on oleva Hanno von Rechberg!"
* * * * *