Pian alotti sotajoukko matkansa Wienin kautta, Unkarin ja Kreikanmaan läpi. Mutta vasta voitettuaan lukemattomia ja arvaamattomia vastuksia, joita Kreikan kavala keisari Iisakki Enkeli (Angelus) viritteli, huolimatta liitostaan Fredrik Punaparran (Barbarossan) kanssa, onnistui ristiretkeläisten seuraavana vuonna maaliskuussa päästä laivoilla Aasiaan. Reippaasti tunkeutui keisari eteenpäin, voitti kahdessa suuressa taistelussa Ikonionin sulttaanin, Saladin-sulttaanin liittolaisen, pakotti hänet suostumaan rauhaan ja raivasi siten itselleen tien Syriaan.
Vaikka Punaparta jo olikin 68 vuoden ikäinen, oli hän kaikkialla ensimäinen, uljain ja väsymättömin. Hänen rinnallansa taisteli yhtä uljaasti uhkarohkea nuori Stuifenin kreivi, jonka miekka tuhoili pakanoita kuin ennen muinoin hänen isänsä kädessäkin, jolloin se levitteli kuolemaa kaikkialla, mihin vaan sattui. Rechbergikin taisteli urhollisesti ja häntä kunnioitettiin sotajoukossa yhtä suuresti kuin Stuifeniakin. Yleensä mainittiin molempien nimiä yhdessä, sillä aina — niin lepo-aikoina kuin taisteluissakin — nähtiin Hanno Fredrikin seurassa, niin että nämä eroamattomat ystävät saivat ristiretkeläisiltä nimet "Kastor ja Pollux".
Mutta Rechbergin puolesta oli se ystävyys aivan teennäinen; hänen alinomaisella oleskelemisellaan Fredrikin rinnalla oli ihan päinvastainen tarkoitus, sillä hän teeskenteli ystävyyttä nuorta kreiviä kohtaan ainoastaan sen tähden, ett'ei kukaan voisi epäillä häntä, jos hänen onnistuisi murhalla tahi kavaluudella päästä kilpakosijastansa. Avosydämminen Fredrik puolestaan piti osoitettua ystävyyttä täytenä totena ja palkitsi sitä yksinkertaisesti sydämmellisyydellä ja täydellä luottamuksella. Hän ei aavistanut, miten pian hänen piti huomaaman kantaneensa povellaan käärmettä.
Vuosi, jonka Fredrik von Stuifen oli lupauksen tähden velvollinen taistelemaan ristiretkeläisten kanssa, oli jo kulunut; mutta hän piti häpeänä erota Jumalan soturien riveistä, ennenkuin jotakin päätöstä saataisiin toimitetuksi pyhän asian hyväksi. Hän jäi siis vapaaehtoisesti, varsinkin sen tähden, kuin ei enää oltu kaukana vastaan tulevan Saladinin sotajoukoista, niin että jo seuraavina päivinä voitiin joutua suureen tappeluun.
Useain pienempien taistelujen jälkeen, joilla ainoastaan tarkoitettiin saada selvää pakanoiden sotajoukkojen asemista, kävi viimein koko ristiretkeläisjoukko kahdessa osassa rynnäkköön. Schwabin herttua Fredrik johti toista ja keisari itse toista. Tappelusuunnitelma oli viisaasti harkittu. Schwabin herttuan piti valerynnäköllä antaa sill'aikaa tekemistä vihollisten etupuolelle, kun Punaparta itse aikoi tehdä päärynnäkön vihollisten toista kylkeä vastaan, jonka tähden hänen täytyi mennä Kalykadnos-joen yli. Mutta tuo tavallisesti pienoinen joki oli syvempi, kuin arvattiinkaan, ja sitä paitsi vielä sateista paisunut; vaan rohkean Hohenstaufenin luonteen mukaista ei ollut tuommoisten pienten vastusten karttaminen suurissa yrityksissä; hän käski jalkaväen istua ratsastajien tarakkaan ja ensimäisenä ratsasti hän itse jokeen. Viipymättä seurasi häntä Stuifen ja Stuifenia, kuten tavallista, Rechberg sekä heidän perästänsä koko joukko.
Sieramet ilmassa ui keisarin hevonen, ohjia totellen, toista rantaa kohti; jo oli sen onnistunut päästä ihan rannalle, ja siinä koetti se vahvalla hyppäyksellä nousta maalle, mutta kaviot luiskahtivat liukkaasta maasta, se putosi taapäin, kaatui kuperkeikkaa, ja kun se jälleen kohosi näkyviin, oli satula tyhjänä — keisarillinen ratsastaja oli kadonnut.
Kauhistuksen huuto kajahti seuraavien ristiretkeläisten suusta; jokainen tahtoi auttaa, jokainen pelastaa ruhtinaan ja päällikön. Rechberg oli lähinnä sitä paikkaa, johon keisari oli kadonnut; äkkiä kannusti hän hevostansa, mutta käännös oli liian pikainen, virta sai raskasta kuormaa kantavan hevosen valtaansa — hevonen ja ratsastaja katosivat aaltoihin. Fredrik von Stuifen näki ystävänsä hukkuvan — mutta mitäpä hän voi huolia ystävästä semmoisena kauheana hetkenä, kun Punaparran henki oli vaarassa! Vaikkapa hukkuva olisi ollut hänen oma isänsä, ei hän olisi ojentanut kättänsä, pelastaaksensa häntä; tuossa, tuossa, jossa hukkuneen ruhtinaan punainen vaippa äkkiä tuli näkyviin — siinä täytyi hänen auttaa — pelastaa! Kovasti korskuen halkoi hänen sotaoriinsa aaltoja — silloin tarttui äkkiä käsi nuoren ritarin jalustimeen, kalpeat kasvot tulivat näkyviin — se oli Rechberg.
"Auta minua, Fredrik!" voihkasi hukkuva, tuskastuneena ja rukoilevaisesti katsellen häntä.
Mutta Stuifenin kreivi lykkäsi pois ystävän käden, joka jo oli tarttunut satulaan. "Auta itseäsi, poloinen ystäväni," huudahti hän hänelle, "minun täytyy pelastaa keisari!"
Toisen kerran katosi Hanno aaltoihin, mutta vaistomaisesti haparoi hänen kätensä ympärilleen ja tapasi uivan hevosen pitkän hännän. Epätoivoisella voimalla piti hän siitä kiinni, ja niin kuljetti eteenpäin uiva ratsu häntä mukanansa. Samassa huomasi Stuifen taasen keisarin purppuravaipan; hän painoi kannukset niin syvälle uljaan oriinsa kylkiin, että se ähkyen ponnisti viimeiset voimansa, ja vihdoin — vihdoin, kumartuen sivulle päin, sai Fredrik kiinni veden päällä kelluvasta vaipasta. Hän veti sen luoksensa — Punaparran kalpeat kasvot tulivat näkyviin ja, lujasti tarttuen rakastetun ruhtinaan ruumiisen, ohjasi hän rantaa kohti. Hevosen onnistui päästä lujalle maalle, se nousi korkealle pystyyn takajaloilleen, ja ponnistihe maalle, samalla temmaisten Rechberginkin rannalle.