Välttämättömästi johtuu matkustajalle, kaikkea tätä katsellessaan, mieleen, että tietysti täytyy tuosta vuorenhuipusta ja sen kolkosta tilasta olla olemassa jokin tarina. Ja niin onkin. — Kun joku aika sitte matkustin jalkaisin noilla tavallaan klassillisilla seuduilla, kysyin sitä Hohenrechbergin pyhiinvaellus-kirkon vieressä asuvalta papilta, ja hän kertoi ystävällisesti tarinan, joka monta miespolvea oli Hohenrechbergissä säilynyt perintönä papilta toiselle. Hän ilahutti minua niin suuresti sen kertomisella, että toivon sillä voivani yhtä paljon ilahuttaa muitakin. Kerron sen siis semmoisena, kuin sen vanhalta herralta kuulin.
Stuifen ei ole aina ollut yhtä paljas ja autio kuin nykyaikana; muinoin olivat sen rinteet vehreiden vainioiden ja tuuheiden hedelmäpuiden peittäminä niinkuin muutkin vuoret ympärillä, ja sen huipulla seisoi komea, monitorninen linna, Stuifenburg, ylhäisen ja rikkaan von Stuifenin kreivillisen suvun, herrojen von Rechbergin ja von Staufenin naapurien kehto. Vuonna 1189, suurimman Hohenstaufi-keisarin Fredrik Punaparran hallitusaikana, eli Stuifenburgissa vanha, kunnioitettava kreivi Ulrik ja hänen poikansa Fredrik isänsä rikkauden ja mahtavuuden ainoana perillisenä, kun elämän ja kuoleman Herra oli kerran katsova otolliseksi kutsua vanhan kreivin toiseen eloon.
Ulrik oli hyvä, harmaahapsinen mies, jonka vanhuuttaan kyyristynyt selkä ei tosin enää näyttänyt siltä, kuin olisi hän ennen muinoin kookkaana ja uljaana ollut Konrad III:lla apuna Reinbergin valloituksessa. Ei kukaan voinut arvata hänen laihoista, mutta vieläkin jäntevistä käsivarsistansa, miten kauheita iskuja — oikeita schwabilaisiskuja — Ulrik muinoin oli lyönyt pyhässä maassa, johon hän oli uskollisesti seurannut samaa Konradia. Ei kukaan, joka näki hänen sauvansa nojassa hiipivän linnassaan, olisi voinut aavistaa Ulrikin ennen olleen urhon, joka oli seurannut nuorta Punapartaa hänen monilla sotaretkillään Italiaan ja siellä vuodattanut vertänsä hänen kanssaan ja hänen edestään Legnanon luona.
Jo viisitoista vuotta sitte oli hän kadottanut uskollisen puolisonsa ja viidestä pulskasta pojasta oli neljä kaatunut Italiassa, joten hänelle eloon oli jäänyt ainoastaan yksi, nuorin, joka hänelle, tälle elämänsä syyspuolelle joutuneelle ritarille, vielä oli syntynyt, vaikka hän jo pelkäsi jäävänsä sukunsa viimeiseksi; ja tämän poikansa oli hän, keisarillisen ystävänsä kunniaksi, nimittänyt Fredrikiksi. Kummako siis, että vanha herra rakasti kaunista nuorukaista enemmän kuin mitään muuta maailmassa ja että hän huolellisesti suojeli häntä vaaroista ja taisteluista jotka kentiesi olisivat voineet viedä hänetkin uhrikseen. Sentähden olivat nuoren kreivin varukset ja ritarillinen miekka vielä ihan käyttämättömät, sillä hän ei saanut edes ottaa osaa jotenkin lakkaamattomiin tappeluihin erästä naapuriritaria vastaan, ja vielä vähemmin salli kreivi Ulrik hänen lähteä Punaparran taisteluihin. Kahdekskymmen-vuotinen ukko ei ottanut kuullakseenkaan Fredrikin innokkaita rukouksia. "Stuifenit", vastasi hän pojallensa, "ovat jo kylliksi vuodattaneet vertänsä keisarin ja valtakunnan hyväksi; sinun velvollisuutesi on hoitaa sukuamme ja pitää Stuifenin vanhaa, jaloa nimeä elossa!"
Se oli vanhan herran lempiajatus, ja hänen ainoa toivonsa oli saada elää vielä niin kauan, kunnes Fredrik toisi kotiinsa rakastetun puolison ja hän itse näkisi reippaat lapsensa lapset leikkivän ympärillään. Vanhan herran toivo olikin juuri toteutumaisillaan, sillä ennen pitkää piti Stuifenin viimeisen perillisen naiman kauniin, vaaleaverisen Bertta von Hohenstaufenin, Schwabin herttuan Fredrikin tyttären ja Fredrik Punaparran lapsenlapsen.
Jo lapsina olivat he olleet leikkikumppanit, ja myöhemmin, kun suloinen Bertta lapsesta varttui immeksi ja Fredrik kasvoi pojasta nuorukaiseksi, huomasivat isät, miten lasten keskinäinen ystävyys kehittyi rakkaudeksi. Ilosta liikutettuna kannatti sentähden vanha Stuifen eräänä päivänä itsensä Hohenstaufeniin, hyvän, vanhan tavan mukaan pyytääkseen Berttaa pojallensa, ja yhtä iloisesti suostui herttua Fredrik tyttärensä liittoon semmoisen miehen pojan kanssa, jota hänen sukunsa oli niin monesta hyvästä kiittäminen. Bertan kahdeksastoista syntymäpäivä määrättiin hääpäiväksi ja kaikki iloitsivat siitä hetkestä, jolloin pappi oli yhdistävä nuoren parin Hohenstaufenin kirkossa, jossa keisari Fredrikkikin aina kävi, milloin oli kotosalla sukunsa perintölinnassa, ja jonka oven päällä vielä nytkin on hänen muistoksensa kirjoitus: Hic transibat Caesar (tästä kävi ylitse Caesar).
Mutta Schwabin herttuan ritarilliset lääniläiset eivät kaikki ilomielin rientäneet toivottamaan onnea sulholle ja hänen kunnioitettavalle isällensä yhdistyksestä Hohenstaufien sukuun. — Yksi heistä teki sen vihasta kuohuvin sydämmin, toivoen salaa, ett'ei koko aikomus toteutuisi. Se yksi oli junkkeri (aatelisnuorukainen) Hanno von Rechberg, joka myöskin oli koettanut voittaa Bertan suosiota hänen rikkautensa tähden; hänen oli täytynyt väistyä muutamaa vuotta nuoremman ja kauniimman Stuifenin tieltä. Osaten oivallisesti teeskennellä, ei hän näyttänyt mitään semmoista, joka olisi voinut herättää Fredrikissä luuloa, että Hannolla oli pahaa mielessä häntä kohtaan. Mutta salaa mietti Hanno kostoa ja tuumaili miten voisi häiritä rakastavien onnea ja estää heidän muutaman kuukauden perästä tapahtuvaa yhdistystänsä, samapa sitte vaikka saisi sen aikaan rikoksellakin nuorukaista kohtaan, joka aina oli ollut avosydämminen hänelle ja luottanut häneen.
Äkkiarvaamaton tapaus tuli hänelle siinä oivaksi avuksi.
Muutama viikko ennen määrättyä hääpäivää kuului nimittäin kaikkialla koko Saksan maalla uutinen, että uskottomat olivat jälleen voittaneet Gottfried von Bouillonin jo lähes sata vuotta sitte valloittaman Jerusalemin ja että pyhä hauta, jossa Kristuksen ruumis oli levännyt, ja kaikki muutkin pyhät paikat taasen olivat joutuneet seldshukkilais-turkkilaisten valtaan. Silloin kaikui vihan huudot koko kristikunnassa, ja kun ijäkäs keisari nuoruuden innolla valmistautui kaikkien niiden monien taistelujen jälkeen, joita hän oli kestänyt omaksi ja valtakuntansa eduksi, päättämään urhoelämänsä taistelulla Jumalan kunniaksi ja ylistykseksi, tarttuivat nuoret ja vanhat miekkaan, lähteäksensä pyhään maahan, ja kaikkialla kaikui jälleen huuto, jolla "Käki-Pietari" muinoin innostutti ristiretkeläisiä: "Jumala niin tahtoo, — Jumala niin tahtoo!"
Schwabissa ja varsinkin sen vuoristoissa kaikui tämä huuto ritarien, urhokeisarin jalosukuisten lääniläisten, innostuneissa sydämmissä. Junkkeri Hanno von Rechberg kiinnitti ristin vasemmalle olalleen, vaikka pyhän asian puolustuksen into häntä vähemmin kehoitti siihen, kuin toivo, että siten ehkä paremmin onnistuisivat hänen pahat vehkeensä jos hän nimittäin saisi Stuifeninkin houkutelluksi lähtemään ristiretkelle vastoin isänsä kieltoa ja rakastavan morsiamensa rukouksia. Ja sen hän toivoi saavansa aikaan joko puhetaidollaan tahi ainakin pilkallaan. Ja jos vihattu kilpakosija kerran olisi pyhässä maassa, toivoi hän helposti voivansa laittaa niin, ett'ei — Fredrik sieltä enää koskaan palaisi.