Näissä mietteissä ratsasti hän eräänä aamuna Stuifenin linnaan jäähyväisille ennen lähtöänsä. Hyvin näkyvänä loisti punainen ristinmerkki hänen valkean viittansa päällä ja miekkansa kahvaan oli hän kiinnittänyt siunatussa rukousnauhassa riippuvan ristiinnaulitun kuvan, jonka Hohenstaufenin arvoisa pappi oli lahjoittanut hänelle hänen käydessään siellä jäähyväisillä. Jaloissa kilisivät kultakannukset, jotka ynnä rautapaidan keisari Punaparta oli omakätisesti antanut hänelle ritarimerkiksi Maintsin suuressa juhlassa, kun hän monien muiden kanssa lyötiin ritariksi. Niin varustettuna astui Hanno, häijy hymy huulillaan, Stuifenin linnan suuresta portista, poikkeamatta vanhan kunnioitettavan kreivi Ulrikin luo, suorastaan Fredrikin tuttuun huoneesen. Fredrik istui ikkunassa, synkkiin mietteihin vaipuneena, katsoa tuijottaen ulos, sillä yleinen innostus oli herättänyt hänenkin nuoruuden innostuksesta sykkivässä rinnassaan palavan halua lähteä pyhään maahan, ansaitsemaan ristin puolesta sotijana ritarin kannukset sekä kunniaa ja mainetta. Mutta ei vanha Stuifen silloinkaan kallistanut korvaansa poikansa pyynnöille, vaan kielsi jyrkästi häntä siitä enää puhumastakaan.
Rechbergin tulo herätti Fredrikin synkistä mietteistään; hän kääntyi ja huomasi tuon valeystävän koristettuna niillä merkeillä, joita hän niin palavasti tahtoi itsekin kantaa, ja vielä raskaammalta tuntui hänestä isän kielto. Hän peitti kasvonsa käsillään, hilliten ainoastaan vaivalla kyyneleitä, joita tuska ja suru väkisin heruttivat häneltä silmistä; mutta raskas hengitys ilmasi aivan selvästi nuorukaisen tunteet.
Salaiseksi ilokseen huomasi Hanno vaikuttaneensa vihattuun kilpakosijaan toivonsa mukaan ja astui verkkaan likemmäksi.
"Minä tulen sanomaan sinulle jäähyväiset, Fredrik!" alkoi hän sitte. "Muutaman päivän kuluttua lähden Regensburgiin, johon ristiretkeläiset kokoutuvat."
Fredrik hillitsi väkisin kovan tuskansa ja ojensi, itse toisaalle kääntyneenä, kätensä Hannolle.
"Voi hyvin," vastasi hän soinnuttomalla äänellä, "voi hyvin, sinä onnellinen. — Oi, jospa saisin seurata sinua!"
"Josko saisit?" toisti Hanno ivallisesti, olkapäitään kohottaen. "Varmaankin aioit sanoa 'tahtoisin', jos minun on uskominen sinua — sillä selvähän on, että nyt juuri mielelläsi kartat taisteluja ja vaaroja, kun sinua odottaa rauhallisempi ja varmempi onni, se, jonka kultasi tarjoo sinulle! Ole suora, ystäväni," lisäsi hän, ääneen nauraen, "ja sano: jos tahtoisin!"
"Ei, ei!" huudahti Fredrik innostuneena, "ei minua rakkaus sido näihin tuskallisiin kahleihin! Mutta isäni!" jatkoi hän, lyöden nyrkillään otsaan, "isäni!"
"Kyllä ymmärrän", vastasi Hanno, yhä nauraen, "isäsi pelkää ainokaisensa henkeä ja — sinä olet liian kuuliainen poika ja — ha, ha, haa! — kauan elät kaukana kaikista vaaroista ja taisteluista! — Oi, hän on oikeassa, tuo vanhus — sinun pitää naida, ett'ei uljasten Stuifenien ja — kuuliaisten poikien suku kuole olemattomiin!"
"Hanno!" huudahti Fredrik, "sanotko, ett'en mielelläni lähtisi? Luuletko minulta puuttuvan uskallusta lähteä vaaroihin? Hartain haluni on päästä kerran koettamaan miehuuteni voimaa ja saavuttamaan ritarillisissa taisteluissa mainetta ja kunniaa kuin esi-isänikin; mutta isä kieltää jyrkästi ja — katkerin mielin täytyy minun totella."