"Täytyykö?" kysyi Hanno, tullen äkkiä totiseksi, "täytyykö?! — Jos sinulla todellakin olisi halua lähteä sotaan mainehikkaan Punaparran ja meidän, hänen sotilastensa, kanssa — silloin olisi 'täytyy' huono sana miehen suussa, ja helpostihan se voi — jos vaan tahdot — muuttua ihan toiseksi."
"Mitenkä se on käsitettävä?" kysyi Fredrik kummastuneena. "Eikö kuuliaisuus isälle ole pyhä velvollisuus?"
"On", vastasi Hanno, "mutta onpa toinen kuuliaisuus, joka on vielä pyhempi velvollisuus kuin pojan isäänsä kohtaan!"
"Mikä?" kysyi Fredrik vielä enemmän kummastuneena.
"Esimerkiksi lupauksen täyttämisen velvollisuus —" lausui Hanno.
Ilon tuli välähti Fredrikin silmistä ja kavala ystävä jatkoi:
"Ainahan milloin hyvänsä voisit tehdä lupauksen ja isäsikin täytyisi mukautua sinun tahtoosi tai paremmin sinun lupaukseesi, sillä hän ei tohtisi menetellä vastoin Kristuksen tahtoa, joka määrää: sinun pitää enemmän totella Jumalaa kuin ihmisiä! — Mutta", lisäsi hän muuttuen ivalliseksi jälleen, "mitäpä tässä puhun asioista, joihin et kuitenkaan ole taipuvainen? Voi siis hyvin, kuuliainen poika; viikon perästä lähden Regensburgiin; mutta sinä olet surullinen vielä viikon päivät ja sitte suostut välttämättömään kohtaloosi ja — nait! Ha, ha, ha!"
Lausuessaan viimeisiä sanojaan astui Hanno, kannukset kilisten, ovea kohti.
Mutta Fredrik, jonka innostus oli yhä enemmän kohonnut ystävän pilkallisesta puheesta, tarttui hänen viittaansa ja huudahti ääneen:
"Totta jumaliste, tee, niinkuin luulet; sillä pyhän ristin kautta, joka sinulla on olallasi, vannon tässä: minäkin otan sen merkin enkä tahdo ennen antaa Bertalle kättäni alttarin edessä, ennenkuin olen vuoden ajan taistellut pyhässä maassa — niin totta kuin Jumala minua auttakoon kuolinhetkelläni!"