Kun Suomi joutui Ruotsin vallan alle ja Suomen kansan muinais-uskonto poistui kristin-opin tieltä, niin vanha runouskin yhä enemmin väistyi syrjälle. Mutta runous-into eli kuitenkin Suomen kansassa ja keskiaika tuotti entisen runouden rinnalle uusia, enimmiten ballaadintapaisia lauluja. Sitä vastoin uudet sivistys-olot eivät synnyttäneet mitään kansallista eikä juuri muutakaan kirjallisuutta. Suomi oli kyllä tähän aikaan vielä yleisenä puhekielenä kaikissa säädyissä; mutta latina oli sekä kirkon kielenä että kaiken korkeamman sivistyksen kannattajana. Syvempää tieteellistä oppia haettiin ulkomaalta, ensin Pariisin, sitten paraasta päästä Prag’in ja Leipzig’in, viimein Upsalan yliopistosta. Etupäässä pappien kasvattamista varten oli ”katedraalikoulu” Turussa, niinkuin myös muutamia muita oppilaitoksia (Viipurissa ja Raumalla sekä joku luostarikoulu). Katolis-usko ei suuresti kohottanut yhteisen kansan sivistystä, mutta Suomenmaa pysyi sen kautta yhteydessä länsimaiden ja niissä vallitsevan sivistyksen kanssa. Yleisen maailmankielen, latinan, ylivalta suojelikin kansallista kieltä valtakunnan pääkielen alle sortumasta, niinkuin lumipeite talvella oraita suojelee, kunnes keväällä tulee iloisen kasvannon aika. – Ellei oteta lukuun virallisia kirjoituksia ja yksityisten kirjeitä, ei ole tältä aikakaudelta muita kirjallisia muistomerkkejä kuin eräs latinankielinen piispain kronikka sekä muutamia latinankielisiä virsiä ja koululauluja.
[§ 13. Kansanrunous.]
Uusissakin oloissa kansanrunous uhkeana rehoitteli, vaikka toisenlaiseksi muodostuneena. Samalla kuin vanhat eepilliset laulut Itä-Suomen salomailla vielä elivät kansan huulilla, syntyi erittäinkin Hämäläisten kesken uusi laji kertovaista lyriikkaa, osittain muuttuneiden olojen tuottamana, osittain ulkonaisestakin vaikutuksesta. Nämä keskiajan runoelmat kyllä sisältävät paljon vanhan runouden jälkikaikuja, mutta ovat esitystavaltaan suppeampia, enemmän ballaadintapaisia.[4] Toisinaan niiden lyhyt kertomustapa suorastaan muuttuu draamalliseksi, kun välikohdat jätetään pois ja pääasiat tuodaan esiin puheenvaihtelun muodossa, niinkuin muidenkin kansojen ballaadeissa on tavallista. – Legendojakin eli pyhimystaruja syntyi tällä aikakaudella; niissä uudet kristilliset käsitykset usein hyvin kummallisella tavalla sekaantuivat vanhoihin pakanallisiin muistoihin. Paitsi sitä tämän ajan loppupuolelta on säilynyt eräs historiallinen runoelma, joka osoittaa, että oman ajan tapauksetkin antoivat kansanrunoudelle aihetta kuvauksiin.
Tärkeimmät keskiajan runotuotteet ovat seuraavat:
a) Legendoja: Enimmän tunnettu on Piispa Heinrikin surma eli Piispa Heinrikki ja Lalli (Kant. III, v. 7, u. 28), jossa kerrotaan tuo vanha pyhimystaru Suomen ensimmäisestä piispasta ja Lallista, hänen tappajastaan, sekä Henrikin kuoleman jälkeen tapahtuneista ihmeistä.
Viron orja ja isäntä eli Orja ja isäntänsä (Kant. III, v. 4, u. 26) mukailee vertauspuhetta rikkaasta miehestä ja Lazaruksesta.
Mataleenan vesimatka eli Mataleena ja Jesus (Kant. III, v. 5, u. 24) muistuttaa kertomusta Maria Magdalenasta ja osittain myös Samarian vaimosta. Vapahtaja tulee paimenena Mataleenan luo lähteelle, anoen häneltä vettä, ja syntejänsä katuen Mataleena nöyrtyy hänen edessään.
Kantelettaren vanhan laitoksen Neitsy Maarian virsi (III, 6) eli n. s. ”Luojan virsi”, jossa kerrotaan Vapahtajan syntymisestä ja kuolemasta, on uudessa laitoksessa laajennut ja jakaantunut kolmeen runoon: Neitsy Maaria Vapahtajan synnyttäjä, Vapahtajan syntyminen ja Vapahtajan kuolema (III, 20–22).
b) Ballaadeja, joista ovat merkillisimmät:
1. Turusen neiti eli Annikki ja Kesti (Kant. III, v. 13, u. 34), kuvaus keskiaikaisista kaupunki-oloista. Annikki, Turusen neiti, on antanut ”kestin”, s. o. muukalaisen kauppa-asioitsijan[5], viekoitella itsensä lemmenliittoon; vaan kevään tultua kesti hänet hylkää ja rientää kotiin entisen emäntänsä luo. Silloin hyljätty huutaa ”Ukkoa, ylistä herraa”, pettäjää rankaisemaan ja kosto häntä tapaakin; matkalla hän hukkuu myrskyiseen mereen.