2. Inkerin sulhot eli Lalmanti ja Inkeri (Kant. III, v. 9, u. 32), ritariballaadin tapainen runo, arvattavasti mukaelma ruotsalaisesta ballaadista.
3. Elinan surma (III, v. 8), Kantelettaren uudessa laitoksessa Klaus Kurki ja Elina rouva (III, 35), kauniin ja etevin kaikista keskiajan runouden tuotteista. Siinä kerrotaan, kuinka Klaus Kurki, Laukon herra, Ylisen Satakunnan tuomari, luulevaisuudesta puolisoansa ”Elina rouvaa” kohtaan sytytti kartanonsa palamaan ja siihen poltti viattoman puolisonsa sekä äsken syntyneen lapsensa. Runoelma näyttää perustuvan tosiasiaan, joka lienee tapahtunut noin vuosien 1470 ja 1480 välillä. Siinä mainittu Elina rouva oli Klaus Kurjen jälkimäinen puoliso, Elina Juhontytär Stenbock, piispa Arvid Kurjen äitipuoli. Tapaukset esitetään erinomaisella draamallisella voimalla ja syvästi liikuttavalla tavalla. Mestarillinen on Kurjen luonteen kuvaus jo siitä asti, kun hän ensin esiintyy ”sa’an saattomiehen kanssa, sa’an satulaurohon”; ”tulennasta tuiman tunnen, jalon jalkansa polusta”, sanotaan runossa. Annetaanpa samalla selvä kuva ajan tavoista, asumuksista ja koko elämänlaadusta.
4. Antero ja Kaloniemen neito (Kant. III, u. 36), syvätunteinen ballaadi, jossa kerrotaan, miten Antero ”ylinen ylkä”, kuultuaan nuoren vaimonsa kuolleen, surmasi itsensä ja he haudattiin ”yksi puron tälle puolen, toinen puron tuolle puolen”; nuori koivu nousi sitten kumpaisenkin haudalle, juuret ja latvat punoutuivat yhteen, ja kun koivut hakattiin maahan, lensi lastut toisihinsa.
c) Historiallisista kansanrunoista kuuluu tähän aikakauteen Viipurin linnan hävitys eli Iivana kuningas (Kant. III, v. 10, u. 54), Venäjän puolella syntynyt runo, jossa kerrotaan, kuinka Venäjän hallitsija, ”Iivana iso isäntä”, valloitti ja hävitti Viipurin linnan ja ruotsalainen käskynhaltija, Matti Laurinpoika, laivoinensa pääsi pakenemaan. Koko tapaus on mielikuvituksen tuottama, mutta näkyy liittyvän Viipurin piiritykseen v. 1495. Myöhemmiltäkin ajoilta on muutamia historiallisia kansanrunoja, joita edempänä mainitaan.
Ridvalan Helkavirret. Ridvalan kylässä Sääksmäen pitäjässä nuorison vielä nykyisempinäkin aikoina on ollut tapana helatuorstaina kokoontua eräälle vuorelle tulen ympärillä leikkimään ja tanssimaan, jolloin tytöt lauloivat n. s. Helkavirsiä. Sitä sanottiin ”Helan huutamiseksi”. Samanlaista juhlanviettoa pidettiin vielä seuraavinakin pyhinä juhannukseen tai Pietarin päivään asti. Tämä tapa, joka ennen aikoina arvattavasti oli aivan yleinen, sai alkunsa Muinais-Suomalaisten kevätjuhlista (helaa- eli helkajuhlista). Nytkin vielä on suuressa osassa maatamme, erittäinkin Itä-Suomessa, tapana polttaa ”kokkoa” juhannus-aattona, samoin kuin Länsi-Suomessa vietetään heluntaita ”helavalkeilla”. Ridvalassa laulettuja Helkavirsiä on neljä: Alkusanat, Mataleenan vesimatka, Inkerin sulhot ja Annikan runo. Ensin laulettiin aina Alkusanat, sitten joku muu äskenmainituista lauluista. ”Alkusanat” ovat alkuperäisestä muodostaan niin turmeltuneet, että niitä on mahdoton ymmärtää. Laulajat itse sanoivat niiden olevan ”alkukieltä”. ”Mataleenan vesimatka” ja ”Inkerin sulhot” ovat jo edellisessä olleet puheena. ”Annikan runo” (= ”Kestin lahja”, Kant. III, v. 32) on vaillinainen toisinto ylempänä mainitusta ”Turusen neidestä”.
Lisäys. Mitkä runot ovat luettavat keskiajan ballaadeihin, on usein vaikea määrätä, etenkin kun samoista lauluista saattaa olla erilaisia toisintoja, mitkä enemmän eepillisiä, mitkä ballaadintapaisia (jälkimäiset tavallisesti Kantelettaren vanhassa, edelliset uudessa laitoksessa). Esimerkkinä olkoon sievä runo ”Kankahan kutoja” eli ”Kuollutta kultaansa itkevä neito” (Kant. III, v. 44, u. 121), jonka molemmat toisinnot sisällykseltäänkin eroavat toisistaan, sekä hellätuntoisesti esitetty ”Aholla itkijä” (Kant. III, v. 39) eli ”Itkejä impi” (u. 97). Monesta tällaisesta runosta huomaa, kuinka hyvin lyhyempi, ballaadinkaltainen muodostus sopii senluontoisille kertoelmille. Välisti ballaadien aine viittaa kaukaiseen muinaisuuteen. Niin ”Tyttö pellavan kitkennässä” (Kant. III, u. 62) kuvailee alkuperäisiä naimis-oloja; nuori impi saa kosijaltansa kuulla olevansa vastoin tahtoaan hänelle myöty ja toivoo mielipahoissaan, ett’eivät hänen omaisillensa annetut lahjat heille mitään onnea tuottaisi. Sen toisinnoissa ”Kalevalan neiti” ja ”Kalevalan neiti paimenessa” (v. 21, u. 63) lausuu kosija tämän toivomuksen, saatuansa neidolta kieltävän vastauksen. Toisinaan muinaistarullisetkin aineet ovat muodostuneet ballaadintapaisesti (vrt. ”Kiian lapset”, § 8, lis.). – Muutamissa runoissa elää muisto noista rajamelskeistä ja ryöstöretkistä, jotka ennen muinoin häiritsivät suomalaisten heimojen rauhallista elämää. Sellaisia ovat ”Lunastettava neiti”, josta on paljon eri muodostuksia (Kant. III, v. 26 ja 27 ynnä 28 ”Neiti lepetissä”, ja u. 29–31) sekä ”Veenkantaja Anni” eli ”Vedennoutaja Anni” (v. 23, u. 61). Jälkimäisessä kerrotaan, kuinka nuori tyttö, ”Karjalaisen” ryöstämä, vihdoin vapautti itsensä, mutta vanhempiensa hylkäämänä kuoli suruunsa. – Runossa ”Lohikäärmeen saaliiksi tuomittu neito” (u. 41) puhutaan neidosta, joka, onnettomuuteen jouduttuansa, tuomitaan lohikäärmeen nieltäväksi; mutta lohikäärme kieltäyy häntä tappamasta, samalla kuin immet punovat köyttä hirttääksensä hänen viettelijänsä.
Legendojen joukkoon kuuluvat vielä ”Katrin parannus” eli ”Katri neidon pelastus tuliroviosta” (v. 3, u. 27). Legendan ja ballaadin rajalla on ”Leino leski” (u. 25).