Ennen jo mainittiin, ett'ei runomittainen ulkomuoto ole välttämätön jokaiselle runouden tuotteelle, vaan että muoto myös saattaa olla suorasanainen. Sankarirunous ja idyllinen eepos, joka ulkonaisesti kaikin puolin noudattaa sen sääntöjä, ynnä ne eepoksen lajit, jotka niihin liittyvät, eivät koskaan päältänsä riisu runomittaista pukua; sitä vastoin idylli ja muut lyhyenpuoliset kertomarunouden lajit usein kyllä suosivat suorasanaista esitystapaa, vieläpä niin, että satu ja tarina harvoin suvaitsevat runomitan siteitä.
Edellisessä jo nähtiin, kuinka kertomarunous yhä enemmin luopui noista taruaineista, jotka ovat sille omimmat, ja etsi uusia aineita todenperäisen elämän piiristä; se muodostui sankarirunoudesta yhä enemmin idyllisen kertomarunon kaltaiseksi. Syynä oli, niinkuin jo osoitettiin, niiden alkuperäisten, luonnon-omaisten olojen muuttuminen, joissa epopea oli syntynyt. Mutta runotar on, varsinkin nykyisempinä aikoina, astunut askeleen edemmäksi ja valloittanut kertomarunoudelle koko reaalisen elämän karkean alan. Hän ottaa kuvataksensa sitä semmoisena, kuin sen kokemuksesta tunnemme, sellaisena, kuin se on nykyajan proosallisen, havaintoperäisen katsantotavan mukaan käsitettynä, ilman haltioita, ilman yliluonnollisia vaikutuksia, ja samalla myös ilman sitä jalostavaa, ihanteellista valoa, jonka idyllinen taide-eepos vielä luopi tuotteihinsa. Näin syntyy romaani, joka monessa suhteessa eroaa varsinaisesta eepillisestä runoudesta. Sen omituinen, perin realistinen luonne ilmenee jo ulkonaisesti sen suorasanaisessa muodossa. Kertomarunous jakaantuu siis kahteen päälajiin; toinen on eepos, toinen romaani, johon novellikin on luettava.
Irtautuessaan eepillisestä alkujuurestaan romaani tietysti ensin etsi lähinnä olevia aloja: niitä kohtia tässä proosallisessa maailmassa, joissa rahtunen muinais-olojen luontoperäistä vapautta vielä oli säilynyt, kaikenlaisia kummallisia tapauksia, seikkailijain ja kiertolaisten vaiheita y.m., taikka niiden säätyjen elämää, joiden asema sallii heidän vapautua tavallisten olojen ja tarpeiden siteistä. Samasta syystä aiheet sittemmin otetaan luonnon yhteydessä elävän maakansan keskuudesta, taikka Runotar pakenee entis-aikaan tai semmoisiin maihin, joissa alkuperäiset olot johonkin määrin ovat pysyneet tahi oudot sivistysmuodot viehättävät katsojan silmää. Nämä seikat kiinnittävät mielikuvitusta ja antavat kertomukselle runollisen vivahduksen. Mutta nykyajan romaani koettaa ennen kaikkea tyydyttää runollisuuden vaatimuksia kuvailemalla ihmisten sisällistä elämää, jonka heijastukset voivat proosallisimpiakin oloja kirkastaa. Useinkin se osoittaa, miten arkielämän sakeimmankin kuonan seasta saattaa löytyä ihanteellisuuden puhtaita kultamuruja, toisinaan halvannäköisen, jopa naurettavankin kuoren alta. Sentähden luonteenkuvaus on hyvin tärkeä tällä alalla ja tekojen sisäiset vaikuttimet ovat tarkasti esiintuotavat. Romaani joutuu niinmuodoin esittelemään ihmismielessä asuvan ihanteellisuuden taistelua jokapäiväistä ympäristöä vastaan sekä tosiolojen vastavaikutusta ja siitä johtuvaa sisällistä kehitystä. Päähenkilön kanta on yksipuolinen; hänen täytyy mukaantua olojen oikeutettuihin vaatimuksiin, mutta kuitenkin säilyttää aatteelliset pyrintönsä; näin olot häntä kasvattavat ja hän löytää sovinnon. Mutta hän saattaa myöskin joutua tappiolle; epäsuotuisat olosuhteet voivat hänet murtaa. Näin romaani osoittaa yksityishenkilön luonteen varttumista ulkonaisten olojen vaikutuksesta.
Erittäin huomattavaa on, että romaani aina käsittelee yksityis-elämää eikä, niinkuin epopea, ihmiskunnan suuria tapauksia ja kansakuntien yleisiä oloja. Kertomuksen keskuksena ovat yksityisten onnenvaiheet, yksityisten ilot ja murheet; silloinkin, kun se ryhtyy noita suuria tapauksia kuvailemaan, se käyttää niitä vaan toiminnan pohjana tai välikappaleena; pääasiana on aina niiden vaikutus yksityishenkilöin kohtaloihin ja luonteenkehitykseen. Se näkyy selvästi historiallisista romaaneista. Walter Scottin Ivanhoessa esim. ei lukijan huomiota kiinnitetä etupäässä Rikhard Leijonamielen ja Juhanan valtiollisiin kiistoihin; vaan Wilfred, Rovena ja Rebekka, joiden elämänvaiheet punoutuvat yhteen noiden historiallisten seikkojen kanssa, pitävät pääasiallisesti osan-ottoa vireillä.
Tämä vie meidät itse henkilöihin. Samoin kuin epopeassa, niin on romaanissakin suuri henkilöin paljous, joilla toiminnassa on jokseenkin itsenäinen asema; mutta näiden joukossa on kuitenkin yksi, jonka sisällinen varttuminen on kertomuksen varsinainen aine. Yleensä romaanin päähenkilö on toisenlainen kuin draaman pääsankari, joka tehokkaasti vaikuttaa ulkonaisiin oloihin; hän on päinvastoin niiden vaikutuksen alainen.
Romaani siis, samoin kuin varsinainen eepos, esittelee ihmisen kohtaloa enemmin välttämättömyyden kuin vapaan tahdon kannalta. Mutta toiselta puolen epopeankin sankari on toisenlainen kuin romaanin. Eepillinen sankari on kansansa tai aikakautensa rientojen kannattaja ja kaikin puolin sopusoinnussa ympäristönsä kanssa; kansansa edustajana hän taistelee ulkonaisia vihollisia vastaan, mutta sisällistä taistelua hänessä ei ole. Romaanin päähenkilöllä on siinä suhteessa eepillinen luonne, ett'ei hän ponnistele maailman ankaraa maininkia vastaan, vaan antaa, myötävirtaa kulkien, olevaisuuden aaltojen itseänsä kannattaa. Mutta vaikka hän niinmuodoin ei pyydä johtaa tapausten kulkua, on hän ristiriidassa tosiolojen kanssa, jotka vastustavat tai edistävät hänen luontaista kehitystänsä ja samalla kuitenkin häntä sisällisesti muodostavat ja kypsyttävät. Näin hän vähitellen etenee sopusointuun niiden kanssa tai sortuu niitä vastaan taistellessaan. Tämä on tuo yllämainittu alkuperäisen ihanteellisuuden taistelu olevaisia oloja vastaan. Sentähden saattaakin lyhyesti kertoa monen romaanin sisällyksen seuraavalla tavalla: kokemattomana, mieli täynnä korkeita ihanteita tai kumminkin maailman petollisuutta aavistamatta, astuu nuorukainen sen mutkallisille poluille; hänen tuulentupansa haihtuvat toinen toisensa perästä; mutta noiden ihanteiden oikea ydin vaan vahvemmaksi vahvistuu elämän myrskyissä ja viimein hän löytää todellisen elämänviisauden aarteen. Saattaapa välisti toisinkin tapahtua; semmoiset luonteet, jotka kovat kohtalot tai omituiset olot ovat väärin taivuttaneet, voivat vasta kokemuksen kautta johtua siveellisiä ihanteita tunnustamaan. Näin Jukolan veljekset, koettuansa metsäläis-elämän hankaluutta, tulevat älyämään sivistyksen arvon. Taikka on sellaisiakin oloja, joissa ei kestä alkuperäinen ihanteellisuus tai jotka eivät ole omiansa luonnetta kasvattamaan, ja silloin yksilön henkinen ja aineellinen olento murtuu. Nämä huomautukset ovat vaan muutamia viittauksia romaanin yleiseen luontoon; ett'eivät ne tyhjennä sen koko ainevarastoa, oivaltanee jokainen.
Yllämainitusta näkyy, että romaanin "sankari", niinkuin joskus on muistutettukin, saa tämän nimityksen pikemmin pilalla kuin toden perästä; sillä hän on yleensä enemmän vastaan-ottava kuin toimivainen. Tästä koituu muutamia vaikeuksia päähenkilöä valitessa ja kuvaillessa. Hänen luonteensa joutuu helposti liian miedoksi, värittömäksi. Entisaikoina moni kirjailija luuli sankarinsa erittäin miellyttävän hienotunteista lukijaa, jos hänestä tehtiin kaikkien hyvien avujen esikuva; vähän jalomielisyyttä, hiukan uljuutta, pikkuisen viatonta vilpittömyyttä ja joku määrä typerää hentomielisyyttä, ja sankari-ihanne oli valmis! Mutta tämä oiva resepti on nyt jo vanhettunut. Uudempi realistinen ja psykologinen suunta on siinä kohden tehnyt paljon hyvää. Nykyaikana sopii pikemmin varoittaa romaaninkirjoittajia luomasta päähenkilöitä, jotka eivät voi täysin määrin saavuttaa lukijan myötätuntoisuutta. Usein esitetään siveellisesti heikkoja tai sairasmielisiä ihmisiä, vieläpä semmoisia, joiden sielun-elämä on mielipuolisuuden rajalla; niin esim. Tavaststjernan romaanissa "Barndomsvännerna". Mutta ylimalkain ei ole helppo päähenkilön kuvauksessa yhdistää piirteitä, jotka ilmaisevat lujaa ja omintakeista sekä yht'aikaa miellyttävää luonnetta, ja samalla osoittaa kehittymistä yhä suurempaan selvyyteen ja itsenäisyyteen. Romaanisankarille omituiseen passiivisuuteen tulee sekoittaa sopiva määrä aktiivisuutta. Sentähden tapahtuukin sangen usein, että joku vaan harvoilla piirteillä esitetty sivuhenkilö onnistuu paremmin ja vetää enemmän huomiota puoleensa kuin itse pääsankari, joka vaatii runsaampaa kuvailua. Ett'ei romaanikirjallisuudessa kuitenkaan ole puutetta hyvin luonnistuneista päähenkilöistä, ei tarvitse mainita. Esimerkkeinä olkoot Norjan uudemmasta kirjallisuudesta Kiellandin laivuri Worse ja molemmat päähenkilöt Lien tunnetussa kertomuksessa "Luotsi ja hänen vaimonsa" sekä koomilliselta alalta meidän omasta kirjallisuudestamme Jukolan veljekset Kiven suuresta romaanista, joista jokainen, kaiken yhtäläisyyden ohessa, on ihan omituisella tavalla ja verrattomalla taidolla kuvattu. Tahtoisinpa vielä novellikirjallisuudestamme huomauttaa sitä eheää luonteenkuvausta, joka on Kauppis-Heikin Aliinassa. Tuntuupa melkein siltä, kuin naisen luonne ja olot useassa suhteessa melkein paremmin kuin miehen soveltuisivat romaanin yllämainittuihin vaatimuksiin.
Sitä tarkkaa luonteenkuvausta, jolla päähenkilö on tuotava näkyviin, vaatii romaani muidenkin henkilöin esittämisessä, vaikka se tietysti voi tapahtua aivan lyhyesti, muutamilla hyvin osatuilla piirteillä. Joskus on useampiakin päähenkilöitä, etenkin kaksi rakkauden siteillä yhdistettyä. Mutta toisinaan, varsinkin uudemmissa romaaneissa ja novelleissa, toiminnan ala niin laajenee, ett'ei voi puhua mistään varsinaisesta päähenkilöstä; tapaukset kehkiävät ja solmeutuvat yhteen useitten rinnakkaisvaikutuksesta. Niin on esim. Fritz Reuterin tosikoomillisessa kertoelmassa "Maamies-ajoiltani" ("Ut mine Stromtid"); Bräsigin persoona siinä kyllä aina ylinnä kohoaa näkyviin, mutta hänen kohtalonsa ei ole kuitenkaan kertomuksen pääaineena. Tekijä tahtoo antaa yleiskuvan pohjois-Saksan maalais-elämästä ja eri henkilöillä on siinä kullakin määrätty paikkansa. Tämä on oikeastaan epäsäännöllisyyttä, mutta saa selityksensä siitä, että romaani, niinkuin epopeakin, pyytää antaa suurta maailmankuvaa, ja koska se etupäässä kääntää huomionsa yksityis-elämään, muodostuu siitä tapain kuvaus. Sellainen on jokainen varsinainen romaani siinäkin tapauksessa, että yhden henkilön sielun-elämä on sen kannattajana; jo siihen, että ympäristön vaikutus hänen sisälliseen kehitykseensä on tuotava esiin, sisältyy se vaatimus, että tämä ympäristö on tarkasti kuvattava.
Muuten romaani ylimalkain esitystavassaan ja suunnittelussaan noudattaa samoja lakeja kuin epopeakin. Se kertoilee tarkkaan, tyynesti ja tasaisesti sekä viipyy mielellään yksityiskohdissa, joten syntyy paljon välikertomuksia. Se suosii moninaisuutta sekä henkilöin että toiminnan puolesta. Pääerotus sen ja epopean välillä on vaan siinä, että romaanissa kaikki on sisällisempää, itsekohtaisempaa, niinkuin myös siinä, että se on realistisempi ja siis esityksessään rohkeammin kuin juhlallinen eepos kajoo jokapäiväisimpiinkin erityisseikkoihin. — Aimo esimerkin tuosta moninaisuudesta tarjoo Dickensin tunnettu "David Copperfield"; siinä näkyy monilukuinen, kirjava sarja mainiosti esitettyjä henkilöitä (joku on laskenut niitä olevan noin kolmesataa). Toisia on laajemmin kuvattu, toisia vaan muutamilla kynänpiirteillä; mutta kaikki astuvat ilmielävinä silmiemme eteen.
Tärkeimpiä luonteen muodostajia on rakkaus, se kun, yht'aikaa aistillisesta ja henkisestä juuresta kasvaneena, valtaa koko ihmisen ja voimallisimmin hallitsee nuoruuden tunne-elämää, jolloin maailmankatsanto juuri saa määrätyn suuntansa. Sentähden sillä kaikkina aikoina on ollut tärkeä sija romaanikirjallisuudessa, vieläpä siihen määrään, että vanhemmat romaanit melkein yksin-omaisesti ovat lemmenjuttuja. Uudempina aikoina ovat kuitenkin useat muut motiivit yhdenvertaisina astuneet rakkauden rinnalle.