Idyllin juuresta on versonut vesa, joka varttui vahvaksi puuksi, mitä jaloimmaksi nykyisen kertomarunouden kentällä. Nimeksi sille pantiin idyllinen eepos. Tien osoittajana oli saksalainen Voss; pohjoissaksalaisen pappilan hiljaisesta kotielämästä hän sai aineen heksametrillä kirjoitettuun runoelmaansa "Luise". Tämä johdatti Goethen samankaltaisen runoelman tekoon. Niin syntyi yleisesti tunnettu, oiva kertoelma "Hermann und Dorothea". Teoksellensa, jonka toiminta liikkuu pienessä kaupungissa likellä Rhein-virran vartta Ranskan vallankumouksen aikana, on runoilija osannut antaa suuren historiallisen ja kansallisen taustan. Näin saavutettiin se uuden-aikaisen kertomarunouden tarkoitusperä, johon ylempänä viitattiin; "idyllinen eepos" sai muodostuksensa. Runoelman sisällyksenä ovat nykyajan tunteet ja riennot; yksityisihmisten ilot ja surut, heidän luonteensa kehkiäminen rakkauden kautta on kertomuksen keskus; mutta eteemme aukeneva avara maailmanhistoriallinen näköala takaa sille varsinaisen epopean vakavuuden ja arvokkaisuuden. Homeron sankarirunouden esitystapaa on tarkoin noudatettu. Sanalla sanoen, idyllinen eepos on sisällykseltään idyllin tapainen, mutta ulkomuodoltaan epopean kaltainen.
Meidän maassa on tämä runoudenlaji tuottanut kelpo hedelmiä. Mainio Runebergimme on täällä luonut ikimuistettavat kertomarunonsa, "Hirvenhiihtäjät", "Joulu-ilta" ja "Hanna", jotka yhtä selvästi kuin edellämainitut saksalaiset teokset osoittavat idyllisen eepoksen luonnetta. "Hirvenhiihtäjillä" tosin ei ole sitä maailmanhistoriallista pohjaa, joka Hermann ja Dorothealle antaa omituisen viehätyksen; mutta sen sijaan varsinainen kansan-elämä on laajemmalta kuvattu kuin Goethen teoksessa. Semmoiset välikertomukset kuin Aaron episodi kääntävät lukijan huomion päätoiminnan rajoista väljemmille aloille. Eikä Suomen sydänmaalaisten elämä olekaan niin peräti erillään suuren maailman tapauksista, kuin moni ehkä luulisi; niihin viittaavat entisyydestä pilkottelevat sodan muistot kertomuksessa vanhasta pyssystä. Se erotus lienee kuitenkin huomattava näiden runoelmain välillä, että Goethe enemmän kuvailee tunteita ja mielialoja eli ylimalkain päähenkilöin sisällisen luonteen kehkiämistä kuin Runeberg, jonka puhdas eepillinen objektiivisuus sitä vastoin enemmän muistuttaa muinaiskreikkalaista kertomistapaa. — "Hanna" ei tarjoo niin laveata näköalaa kuin "Hirvenhiihtäjät" tai "Hermann ja Dorothea", vaikka se monessa suhteessa muistuttaa jälkimmäistä; mutta runollisen innon ja värityksen puolesta se on niiden vertainen. Jos se taas asetetaan Vossin Luisen rinnalle, niin suomalainen runoilija epäilemättä on voittajaksi tunnustettava. Hannassa ovat luonteet tarkemmin piirretyt ja katsantoala on avarampi, eikä niin lumoavaa luonnonkuvausta usein saa ihaella kuin ne taulut, joita siinä esitetään meidän soreista saloistamme ja monisaarisista järvistämme. — "Joulu-illassa" kaukaa haamoittaa kansain veriset taistelut, jotka tylysti häiritsevät rauhallisia perhe-oloja, vieläpä vanhalta Pistolilta vievät hänen vanhuutensa ilon ja turvan; mutta runoelma kokonaisuudessaan, tarkkoine ja miellyttävine luonteenkuvauksineen, esittää kauniin kuvan maalaisherrasväkemme elämästä ja eri säätyluokkain läheisestä yhteydestä ja ystävällisestä välistä. — Nadeshdakin, vaikka tämä viehättävä runoelma ei ole aivan samaa laatua kuin äskenmainitut teokset, kuuluu tähän sarjaan. Tuntehikkaampi mieli-ala tuottaa sille lyyrillisen vivahduksen; mutta ne silmäykset, joita luodaan valtion kukkuloille, antavat orjatytön kauniille lemmentarinalle laajemman merkityksen.
Suomenkieliset runoilijat eivät ole tällä alalla liikkuneet. Näyttääpä siltä, kuin se eepillinen kuvausvoima, joka muinoin loi Kalevalan, olisi nykyisestä polvikunnasta peräti hävinnyt. Vai sekö lienee syynä, ett'ei kukaan uskalla kilpailla "pohjoismaiden runoilija-kuninkaan" kanssa, joka jo on anastanut nuo piirit, — maaseudun elämän talonpoikien ja säätyläisten keskuudessa, — joissa on tarpeeksi luonnon-omaista tuoreutta, että niistä voi valua tämänkaltaista, kotimaan oloja esittävää kertomarunoutta? Vaan pitäisihän toki Suomen kansan monivaiheisissa ja monenmuotoisissa elämänsuhteissa vielä olla paljon aiheita tarjona. Ja jos ei noita suuria epopean-kaltaisia runoelmia hevillä synnykään, miksi ei noita keveämpiä, vaatimattomampia eepoksia ole ilmaantunut, joiden sopii käsitellä mitä kertoma-aineita tahansa? — Vaan palatkaamme puheenaolevan runouden-lajin selittämiseen.
Niinkuin taide-epopea ja idyllinen eepos vastaavat kansan-epopeaa, niin on semmoisiakin taiderunoelmia, jotka ovat erinäis- ja liitännäis-eeposten kaltaisia. Lyhyt sankariruno on esim. Runebergin "Hauta Perhossa". — Mutta löytyypä vielä koko joukko kertomarunoja, joita ei sovi lukea sankarirunoelmiin eikä idylleihin tai idyllisiin eepoksiin. Ne ovat sisällykseltään hyvin vaihtelevia ja saattavat pukeutua mitä erilaisimpiin runomuotoihin. Toisissa huokuu lyyrillinen henki ja nämä rakentavat epiikan puolelta sillan lyyrilliseen runouteen. Jos esimerkkeinä mainitaan Runebergin "Mustalainen", Byronin syvätunteiset kertoelmat, niinkuin "Abydon morsian", "Saari" y.m. ja Franzénin "Julie de St. Julien eli Vapauden kuva", niin näistäkin jo huomaa, mikä sisällyksen ja käsittelytavan moninaisuus voi ilmaantua tällä laajalla alalla. Kaikille näille kirjallisuuden tuotteille yhteisesti sopii runollisten kertoelmain epämääräinen nimi. Helposti nähdään, kuinka rajat tässä kohden ovat epävakaiset. Runollinen kertoelma lähestyy toiselta puolen uuden-aikuista taide-epopeaa sekä idylliä ja idyllistä eeposta, niinkuin myös pian mainittavia kertomarunouden pienempiä lajeja; toiselta puolen se koskettelee ballaadin alaa, ja kun se saattaa esiintyä suorasanaisessakin muodossa, on sillä monta yhtymäkohtaa novellinkin kanssa.
Mutta ennenkuin jätämme eepoksen, meidän vielä tulee silmäillä muutamia kertomarunouden lajeja, jotka luonteeltaan ovat aivan omituisia; ne ovat nuo pienemmät lajit, joihin äsken viitattiin: taru, tarina, satu ja legenda.
Taru (jumalaistaru) eli myytti on se alkuaines, josta kansojen tarustot eli mytologiat ja niinmuodoin suureksi osaksi epopeatkin ovat rakentuneet. Se on kertoelma jumalista tai jumalallisista olennoista (haltioista, puolijumalista y.m.) taikka ihmeellisistä esineistä ja tapauksista, joiden avulla luonnonuskonnoissa koetetaan selittää maailman-arvoitusta. Tarut sulautuvat sitten sekä toistensa että monenlaisten muiden kertomusten kanssa yhteen eepillisessä kansanrunoudessa. Kalevalassa esim. ovat sellaisia taruaineita kertomukset Sammosta, isosta tammesta, auringon ja kuun kätkemisestä, muita mainitsematta. — Eepillisten kansanrunojen toisen pääosan muodostavat tarinat, jotka liittyvät historiallisiin muistoihin; ne henkilöt ja tapaukset, jotka tehokkaasti ovat vaikuttaneet kansan mieleen, elävät siinä kauan aikaa, mutta joutuvat samalla kansan kuvausvoiman muodostettaviksi. Kuinka vapaasti se siinä kohden menettelee, näkyy Kantelettaren runoista "Viipurin linnan hävitys" ja "Kaarlen sota". Kuinka erinomaisen kiitollisia aiheita runoilija saattaa ammentaa tästä kansanomaisen mielikuvituksen lähteestä, sekä taruista että tarinoista, on ennen huomautettu. Tunnettuja tarinoita, joita runoudessa on käytetty, on esim. kertomus Wilhelm Tellistä, samoin Lear kuninkaan vaiheet ja Faust, johon jälkimmäiseen tietysti on sekaantunut paljon keski- ja uudennus-ajan magian-uskoa.
Ihan toista laatua kuin tarina on tuo kuvausvoiman esikko, jota vakahinen lapsenmieli kuitenkin pysyttää iäti nuorena, satu. Se on syntynyt noina kansojen alkuaikoina, jolloin luonnonjärjestys vielä oli ihmiselle tuntematon ja hän kaikkialla näki ihmeitä, mutta samalla piti niitä ihan luonnollisina. Tämä alkuperäinen käsitystapa on sadussa säilynyt. Se on kuvausvoiman vapaata leikkiä, jonka valtaan ihminen täydellisesti antautuu, unohtaen hetkiseksi, että elämä on taistelua välttämättömyyttä vastaan. Hän siinä luo itsellensä maailman, jossa tavalliset luonnonlait kadottavat voimansa ja kaikki siis on mahdollista. Mutta siinä piilee samalla hämärä aavistus, että ihminen sittenkin on vapaa olevaisuuden kahleista ja että hän henkensä voimalla saattaa tehdä luonnon palvelijakseen, vaikka se aika, joka sadun synnyttää, ei voi sitä vielä täysin ymmärtää, vaan tulevaisuus sen saa selvittää ja toteuttaa. Tuntuuhan siltä, kuin nuo jutut ilman läpi kantavista siipihevosista, itsestään kulkevista laivoista ja monesta muusta ihmekapineesta viittaisivat ihmisneron myöhempiin keksintöihin. Mutta onpa sadussa joku aavistus siitäkin, että iäisten luonnonlakien mielivaltainen rikkominen oikeastaan on pahaa; siitäpä nuo ilkeät noidat, jotka taikaneuvoillaan vainoovat viattomia ihmisiä. Siinä kuitenkin ilmaantuu sadun naiivi kanta, että heidät voitetaan samanlaisilla taikakeinoilla. Huomattava on, että meidänkin kansansaduissa tietäjän suurihenkinen, syntysanoihin perustuva loitsuvoima, jolla muutoin saadaan aikaan mitä jaloimmat toimet, harvemmin tulee kysymykseen; ne ihmetyöt, joista niissä kerrotaan, ovat paljoa alhaisempaa laatua. Satujen tavallisen sisällyksen tuntee jokainen: kuninkaanpojat ja kuninkaantyttäret pelastuvat ihmeellisellä tavalla kaikista kadehtijain virittämistä pauloista; yksinkertainen nuorukainen tai huoleton hulivili saatetaan onnen ohjauksella pelastamaan joku prinsessa ja tulee viimein rikkaaksi ja mahtavaksi, j.n.e. Näin ihminen pääsee onnensa perille, ja tämä onni on luonnonomaisen katsantotavan mukaan enimmiten ihan ulkonaista laatua, loisto ja mahtavuus ja etenkin "hyvyyksien" saavuttaminen. Mutta se tulee harvemmin niiden osaksi, jotka miehuullisesti taistellen sitä etsivät, kuin niille, jotka arvioimatta heittäyvät sallimuksen huostaan; sillä ihmisen paras turva on viaton vilpittömyys ja antautuminen sattumuksen ohjaukselle, jossa kuitenkin ilmaantuu salainen, kaikki hyväksi saattava johto.
Että huumori, keveä leikillisyys, mielellään liittyy Saduttarelle kumppaniksi, on ihan luonnollista, ja yhtä luonnollista on, että satu ihmiskunnan lapsuuden tuotteena erittäin sopii lasten mieluisaksi huvittajaksi. Mutta kaikessa yksinkertaisuudessaan saattaa se sisältää totuuden ytimen, joka edistyneemmällekin antaa miettimisen aihetta. Syvän ajatuksen kannattajaksi on se usein tullut taiderunouden alalla; sellainen on jo antiikisessa kirjallisuudessa Apulejon tarumainen kertomus Amorista ja Psykhestä, ja moni Andersenin ja Topeliuksen satu, vaikka lapsille kirjoitettu, kätkee helppotajuisten kuviensa alle syvän elämänviisauden. — Toisinaan satu kasvaa pitkäksi kertoelmaksi tai sisältyy tärkeänä aineksena suurempaan runotuotteeseen, esim. eepokseen, niinkuin näkyy Arioston "Orlando furiososta" ja Wielandin Oberonista.
Tuskinpa on sitä kansaa, jolla ei olisi vanhastaan suusta suuhun kulkevia satuja. Tunnettua on, kuinka meillä on runsas kansansatujen aarteisto, samoin kuin heimokansallamme virolaisillakin, niinkuin muun muassa Kreutzwaldin kokoelma "Eesti rahva ennemuistesed jutud" todistaa. Suomalaisessa sadustossa tulee ylempänä mainittujen aineiden lisäksi vielä Hiidet ja Pirut, jotka nähtävästi tarkoittavat samoja olentoja, ehkä Suomenmaan alkuasukkaita. — Muiden kansojen tuotteista muistettakoon vielä arabialaisten tunnetut "Tuhannen ja yhden yön" sadut, joissa itämaan upeasti uhkuva mielikuvitus on saanut kohota luontonsa mukaiseen lentoon, ja saksalaisten kansansadut, jotka J. Grimm on toimittanut julkisuuteen. Yleensä kansansatujen piirissä on vilkas vuorovaikutus kansojen välillä, koska ne suorasanaisen muotonsa tähden helposti leviävät maasta maahan, kielirajoista huolimatta. Useilla on yhteisenä lähteenä vanha indialainen satukokoelma Hitopadesa. — Mutta vaikka satu oikeastaan taimii ja versoo kansanrunouden tuoreessa maassa, ovat taiderunoilijatkin — johon jo ylempänä viitattiin — mielellänsä vaeltaneet sen taikamaailman viehättäviä polkuja. Erityisenä sadun muunnoksena on vielä muistettava eläinsatu, niinkuin se tarkoittelusta vapaana ylenee kansanrunouden maaperästä, jolloin se saattaa laajentua eläin-eepoksenkin muotoon, niinkuin "Satujen ja tarinain" kolmannessa osassa. Luonnollista onkin, että ihminen alkuperäisellä sivistyskannallaan, kun eläimet esiintyvät hänen täysivertaisina tovereinansa, asettaa ne päähenkilöiksi kertomuksiin, joissa ne ihmisenkaltaisina saavat toimia kukin oman luonteensa mukaan.
Neljäs nyt puheena-olevista eepillisen runouden pienistä lajeista on legenda eli pyhimystaru. Se on uskonnollisen innon ja mielikuvituksen tuottama kertomus ihmeellisestä tapauksesta, jonka merkitys on hengellistä laatua, etenkin pyhimyksistä ja heidän toimistaan. Sellaisia syntyi varsinkin kristinuskon alkuaikoina, kun kirkon pyhimykset ja heidän elämänsä vaiheet anastivat ihmisten mielissä entisten jumalaistarujen sijan. Semminkin keskiajalla ne tulivat tärkeiksi ja silloinkin karttui uusia pyhimystaruja. Moni tällainen kertomus sisältää paljon vienoa runollisuutta. Papit olivat alkuansa kirjoittaneet ne muistiin kansan luettavaksi, ja siitä niiden nimikin johtuu (legenda = luettava). Mutta pian kansojen oma kuvausvoima valloitti tämän alan, esitellen kirkon tarjoamat kertomukset oman luonteensa mukaan, usein käyttäen vanhan kansanrunouden muotoja. Esimerkkeinä mainittakoon meidän kansanrunoudestamme "Mataleenan vesimatka" ja "Pispa Heinrikin surma" sekä taiderunouden alalta Runebergin kaunis legenda "Jouluaatto".