Syksyinen tarina.
Alas laskee huntunsa syksyinen yö,
Kivirantaa laine loiskuen lyö,
Ja kuivina pitkin kenttää
Syystuulessa lehdet lentää.
Mut laivasta hiipii hiljalleen
Uros uljas vankkoine miehineen;
Etäältä valkea hohtaa,
Hän sinne joukkonsa johtaa.
He pirttiin ryntää kuin rajusää,
Talon vanhin kaatui jo harmaapää;
Tää taistelu voittajan hurmaa;
Hän riehuu, ryöstävi, surmaa.
Mut tulva hurjien hyökkääjäin
Se äkkiä työntyvi taaksepäin;
Ja virtaa estävi salpa,
Uron nuoren nostettu kalpa.
Vaan Atso, ankara valtias,
Riens' esiin, päällikkö voimakas,
Katseeltaan kauhea, tuima;
Jo nousee ottelu huima.
Nuor' urho iskusta sankarin
Verihinsä jo vaipuu viimeinkin,
Nuoruutensa toiveet heitti,
Ja kuolema silmät peitti.
Mut sulhonsa viereen impyinen
Nyt syöksyi itkien, huokaillen
Kovan tuskansa taakan alla
Valituksella haikeimmalla.
"Pois viekää neitonen laivan luo!
On kullan arvoinen saalis tuo!"
Niin käskee ylpeä Atso
Ja tarkoin tyttöhön katsoo.