Kaikk' ompi hiljaa. Vinttikamarissaan
Hän uupuneena istuu yksinään;
Pää käteen vaipuneena, aatoksissaan
Hän näkee entisiä päiviään;
Nuoruuden ajan armas aamukoitto
Luo säteitänsä synkkään mielehen,
Ja muistot elpyneet, kuin vieno soitto,
Sydäntä sykittävät vanhuksen.
Tuo mennyt aika kirkkaudessansa
Taas uudistuen herää unhostansa,
Sen raikas riemu, toiveet uljahat
Ja ensi lemmen utu-unelmat.
Runotar hälle antoi suosionsa
Ja hänen rintahansa innon loi;
Niin jaloin äänin kaikui kantelonsa,
Ja mainehen se laulajalle toi.
Mut riemu raukesi ja toiveet haihtui
Ja into, maine hukkui myrskyihin,
Ja kolkon kylmäks elon päivä vaihtui,
Jo aikaa kuihtui lemmenkukatkin.
Nyt hyljättynä, yksin muistoinensa,
Hän riutuu painamana murheittensa,
Kun rintehellä yksinäinen puu,
Syystuulten revittävä, surkastuu.
Mut kuule: hiljaa ovi aukeaapi,
Arasti nainen tuolta lähenee,
Ja vanhus mietteistänsä havahtaapi
Ja tulijata tarkkaan katselee.
On, niinkuin vanhat muistot elon saisi;
Näin entisyyskö hälle kangastaa?
Se onko ihme? Kuinka rohkeaisi
Hän todeks uskoa, mit' aavistaa?
Niin, hän se on, jot' oli kaipaellut
Ja unissansa usein ajatellut,
Ei nuorna, kaunihina loistaen,
Vaan vanha, harmaantunut, ryppyinen.
Niin ruusuisena hymys neitoselle
Elämän aamu hänen kodissaan;
Mutt' onnen kukkaset, ne päivän helle
Ja harmaat hallat saattoi kuihtumaan,
Ja tuhat huolta syvää, haikeata
Hän rintahansa oli sulkenut
Ja kokein monta vaivaa vaikeata
Näin tuskain teitä oli kulkenut.
Mut vastoinkäymistenkin pyörtehessä
Yks muisto kallis säilyi sydämmessä;
Tää muisto kuihtumaton vihdoin tuo
Nyt vanhan vaimon ystävänsä luo.
Ja silmä silmään vaipuu, kädet yhtyy,
Ja mielet valtaa aika entinen.
Mut nainen lempeä nyt toimeen ryhtyy
Ja somaks järjestääpi huonehen;
Ja pientä pöytää, tuoksuin armahasti,
Jo kukkaisvihko tuore kaunistaa.
Näin vaimo, askaroiden taitavasti,
Tuon halvan huoneen kodikkaaksi saa.
Sydämmet avautuu. Mut tuskin kieli
Kaikk' ilmaistuksi saa, min kätkee mieli;
Vaan ilohonkin kaiho kuvastuu,
Kuin veden kalvoon tyyni illan kuu.
Mut vaimon poistuttua vanhus vielä
Jäi hetken istumahan tuolilleen,
Ja rauha laskeusi hälle siellä,
Niin valoisa ja tyyni, sydämmeen.
Viel' asuu rauha hänen otsallansa
Ja onnen hymy hänen huulillaan,
Kun illalla hän lepää vuoteellansa
Ja uni pitää häntä vallassaan.
Hän nukkuu näin, kun aamuloistehensa
Luo aurinkoinen hänen kasvoillensa,
Niin unta viimeistä hän uinuaa,
Ain' yhtä hiljaista ja rauhaisaa.
Uskollinen.
Istui neito nurmikolla,
Riippakoivun katvehessa
Lauloi hiljaa itseksensä:
"Menin männikköön mäelle,
Kuljin kurja kuusistossa;
Helmet kaulasta karisi,
Sinne helmeni hajosi
Metsän impien iloksi;
Ken tuo helmeni takaisin?
"Kävin kerran kylpemässä
Kotilahden lainehissa,
Sormus sormesta solahti,
Järven pohjahan pakeni
Veden neitojen varahan;
Ken tuo sormuksen takaisin?