(Mukaelma Herderin runosta "Das Kind der Sorge".)
Mustasilmä Murheen impi istui
Ajatellen itseksensä kerran
Pyöriväisen virran penkereellä;
Kuvan miettiessään muodosteli
Savesta hän silloin sormillansa.
"Mitä teet sä, miettiväinen neito?"
Kysyy Luoja hältä tullessansa.
"Kuvan tein mä savesta, voi, anna
Eläväinen henki sille, Luoja!"
"Eläköön, vaan olkoon hallussani!"
— Kuva kohta liikkuu, hengittävi;
Mutta Murheen impi rukoileepi:
"Heitä, Herra, heitä valtahani
Omain sormieni valmistama!" —
"Mun se on, ma hengen sille annoin",
Vakavasti Luoja vastaa hälle. —
Näin kun väittelivät keskenänsä,
Tuli siihen myöskin Mannun eukko:
"Mun se onpi, Murheen tyttö multa
Sylistäni otti lapsukaisen."
Silloin Luoja lausuu viisahasti:
"Tulee tuolla vanha Väinämöinen,
Hänpä olkoon seikan selvittäjä."
— Vaka, vanha, viisas Väinämöinen
Taitavasti riidan ratkaiseepi:
"Omaksenne ottakaa se kaikki,
Sillä niin on Onni sallinunna;
Sinä, jonka elämäns' on lahja,
Ota henki siltä kuoltuansa;
Sulle, Maa, sen luut on heitettävät,
Sillä muu ei ole antamaasi.
Valtahasi on se, Murheen impi,
Elin-ajaksensa annettava.
Jolloin vielä maassa hengittääpi,
Et sä koskaan luovu lapsestasi;
Päivä päivält' on se puuhoava,
Kunnes viimein vaipuu hautahansa."
Onnen päätös onkin toteentunut:
Ihminen on lapsi nimeltänsä;
Murheen oma on se eläissänsä,
Mutta kuoltuansa Maan ja — Luojan.
St. Justin pyhiinvaeltaja.
(Suomennos A. v. Platenin mukaan.)
On yö ja viuhuin myrskyt raivoaa,
Hispaanian munkit, uksi auvaiskaa!
Tääll' antakaa mun siksi levähtää,
Kun rukouskellonne mun herättää.
Min voitte, tarjotkaatte vieraallen,
Vain munkinkaapu, ruumis-arkkunen.
Mua vihkikää, ja suokaa kammio!
Mun oli maailman toinen puolisko.
Ja moni kruunu seppelöitsi pään,
Mi saksille nyt alttiiks heitetään.