Tämä viepi minut kolmanteen kohtaan. Monessa Ibsenin kappaleessa ilmaantuu se ajatus, että mitä on rikottu, se ei ole enää parannettavissa. Se perustuu etupäässä siihen sallimus-uskoon, tai paremmin sanoen, luonnollisen välttämättömyyden lakiin, jota runoilija viime teoksissaan pitää elämän arvoitusten selvittäjänä. Osvald'ista esim. täytyy hänen isänsä hurjan elämän tähden tulla semmoinen vaivais-raukka, kuin hän on, ilman ruumiillista ja siveellistä voimaa. Hänen kurjuutensa tosin ei ole ainoastaan aineellisten, vaan vielä enemmin henkisten syitten seurauksena; mutta Kreikkalaisten Moiraan verrattuna, on tämä välttämättömyys siveelliselle tunnolle paljoa loukkaavampi, koska yksityisten viat ja rikokset vaikuttavat määräämättömään tulevaisuuteen, mutta Kreikkalaisten Moira sitä vastoin edustaa maailman ikuista järjestystä. Totta on kyllä, että paha pahasta itää; mutta toiselta puolen on muistettava, että paha on maailmassa tosioloa vailla ja raukeaa omaan tyhjyyteensä, vaan kaikessa, mikä on aatteenmukaista on sisällinen voima, joka vihdoin saapi voiton. Tätä asian puolta puheena oleva katsantokanta ei ota huomioon, ja se on sen suurin puute.
YHDESTOISTA LUKU.
Kansanhenki ja runous.
Edellisestä katsauksesta näkyy, miten eri ihanteet kuvastavat kansojen ja aikojen vaihtelevia aatteita ja kunkin erityistä luonnetta. Jos kysytään, mitkä ajanjaksot synnyttävät nuo ihmeelliset mestariteokset, jotka runouden iki-tuotteina pysyvät kaukaisimpienkin polvikuntien muistissa, niin historia siihen vastaa, että runouden menestys nähtävästi vaatii kolmea pääehtoa: kansallista henkeä, aatteellista katsantotapaa ja johonkin määrin eheitä ja rauhallisia oloja. Ihanteiden kehitys antaa runsaasti esimerkkejä, miten aina silloin, kun jossakin kansassa on vakaantunut omituinen maailmankatsomus, runous pian nousee sen ilmaisijaksi. Toiselta puolen eivät voi runoutta tuottaa semmoiset vuosisadat, jolloin vallitsee yleismaailmallinen henki tai entiset olomuodot hukkuvat ajan valtaviin aaltoihin eikä sen pyörtehistä vielä ole ennättänyt uusia kohota; sillä runous ennen kaikkia vaatii eheyttä sekä kansallisissa että muissa suhteissa. Ja niinkuin yksityisen ihmisen, niin kansojenkin henkiset voimat tarvitsevat aikaa kypsyäksensä ja, korkeimmallensa ehdittyään, vähitellen riutuvat ja menehtyvät.
Runouden kansallinen luonne ilmaantuu jo ulkonaisestikin siinä, että kansan kieli on sen luonnollinen välittäjä. Mitä sisällykseen tulee, se mielellään ottaa aineitansa kotimaan oloista ja historiasta, mutta saattaa kuitenkin, menettämättä kansallista luonnettaan, valita esitettäviänsä muiltakin aloilta; vaan paljoa enemmin, kuin aineiden valitsemisessa, sen kansallinen omituisuus nähdään kuvaustavassa, perustuksena olevissa aatteissa ja ylimalkain koko siinä hengessä, joka sitä hallitsee.
Jos runous olisi vaan yksityis-ihmisen tuottama, niin voisi todellista runoutta syntyä milloin ja missä hyvänsä, kun vaan yksityisen kuvausvoima saisi tarpeeksi virikettä. Mutta kun historian ilmiöitä tarkastaessa on tultu siihen päätökseen, että runouden suurempi tai vähempi menestys riippuu siitä, missä määrässä kunkin kansan omituinen luonne pääsee sen henkistä oloa hallitsemaan, niin tämäkin on todistus, että oikea runous valuu kansanhengen syvimmistä hetteistä, jotka yksityishengen kautta vuodattavat virkistävää voimaansa kirjallisuuteen, lisäten kansan yhteisiä sivistysvaroja. Siitä myös selviää, mitä edellisessä mainittiin, että taiderunous, vaikka yksityisen tuottama, ei ole ainoastaan hänen omain luonnonlahjainsa, tunteittensa ja havaintoinsa hedelmä, vaan yhtä hyvin kuin kansanrunous saapi alkunsa kansanhengestä, joka elää yksityisen kuvausvoimassa ja sen avulla pääsee näkyviin, kuuluviin.
Tämä käsitystapa oli vanhempina aikoina jokseenkin hämärissä, mutta on voittanut alaa samassa määrässä kuin kansallisuus-aate, eli siitä asti, kun ruvettiin älyämään, että historialliset aatteet toteutuvat erityisten kansakuntain kautta ja että kullakin kansalla siis on oma tehtävänsä maailman historiassa. Tehollisena, ihmiskunnan elämässä vaikuttavana voimana, jota ymmärrettiin milloin selkeämmin, milloin himmeämmin, on tämä aate yhtä vanha kuin itse kansakunnat. Mutta selvästi tajuttuna ja lausuttuna se on jotensakin uusi. Menneen vuosisadan kaikki-tasoittava vapaudenharrastus ei tietänyt tahi ei ollut tietävinään kansallisista erilaisuuksista. Ylenmääräinen kosmopolitismi ja se väkivaltainen tapa, jolla muutamat valistus-aikakauden hallitsijat panivat parannuksiansa toimeen, herättivät kansojen itsetunnon. Mutta täyteen itsetajuntaan saattoi heidät vasta taistelu Napoleonin maailmanherruutta vastaan; siitä ajasta saakka kansallisuus-aate semmoisenaan tiedetään ja tunnustetaan tärkeäksi valtiollisen elämän määrääjäksi. Kirjallisella alalla oli kansallistunto jo ennen ruvennut kypsymään muutamain kansain taistelussa ranskalaista taide-aistia vastaan. Niinpä kansallistunto Saksassa oli hyvinkin selväksi kehittynyt Klopstock'in isänmaallisissa oodeissa ja muissa samanaikuisissa runotuotteissa. Siihen aikaan ilmaantuva kansanrunouden harrastus todistaa sekin puolestaan heräjävää kansallista mieltä. Tähän runouden lajiin kääntyi huomio etenkin Macpherson'in julkaisemain Ossian'in laulujen kautta, jotka ajanhenkeen mukaantuvalla utumaisella tunteellisuudellaan saavuttivat kaikkein suosion. Seurasipa Percy'n kokoelma muinais-engiantilaisia ballaadeja, osoittaen, mitä aarteita rahvaan huostassa piili. Sama henki ikäänkuin ilmaa myöten levisi eri maihin; meilläkin se siihen aikaan johdatti Porthan'in kokoilemaan ja tarkastelemaan vanhoja kansanrunojamme. Ossianista ja Percy'n kirjasta sai Herder ensimmäisen aiheen julkaistakseen kaunista teostaan "Stimmen der Volker in Liedern" (1778), jossa hän käännöksissä ja mukaelmissa toi esiin näytteitä kaikkien maiden ja aikojen kansanlauluista. Näiden kirjallisten toimien hedelmänä pysyi se tunne ja vakuutus, että runous ei ole ainoastaan muutamille pääkansoille, vaan kaikille sukukunnille suotu lahja, joka erilaisesti kehittyy kussakin kansassa; ja tästä vakuutuksesta ei ollut muuta kuin yksi askel siihen vaatimukseen, että jokaisen kansan pitää itsenäisellä ja omituisella tavalla muodostaa runouttansa. Herder itse innokkaasti puolusti sitä mielipidettä, että runous on kansanhengen tuote ja että sen tulee raikkaana uhkua kansakunnan omasta sisimmäisestä luonteesta; hän vaati siltä etupäässä alkuperäisyyttä, luonnollista runsautta ja kansallista omituisuutta.
Liian pitkäksi vetäisi, jos luettelisin kaikki ne eri asteet, joita myöten kansallisuuden arvo yhä selkeämmäksi selkeni. Mainittakoon vaan muutamia. Suuri ansio on tässä kohden myönnettävä Saksan romantikoille; heidän haaveellinen maailmankatsomuksensa, tyytymättömänä olevaisuuteen, hapuili runollisuutta etäisimmistä maista ja ajoista, tutustutti heidät mitä erilaatuisimpiin sivistysmuotoihin ja kirjallisuuden tuotteihin sekä vireytti tieteellistä tutkimusta. Näin totuttiin huomaamaan, mitä kullakin kansalla on omituista, ja antamaan arvoa jokaisen erityiselle luonteelle. Kansallisessa innossaan kääntyivät Saksan tiedemiehet erittäinkin omaa muinaisuuttansa tarkastelemaan; tämän suunnan miehiä ovat Grimm veljekset y.m., ja heistä viepi suora selkeä ura nykyajan historian-, kielen- ja muinaistieteen-tutkimukseen. Saksan suurista filosofeista oli varsinkin Fichte sekä teoreetisesti että käytöllisesti kansallisuus-aatteen kannattaja; tunnetut ovat hänen uljaat "puheensa Saksan kansakunnalle", niinkuin myös hänen hartautensa ja alttiiksi-antauvaisuutensa Saksan vapautussodan aikana. Hänen kansallisuusteoriiansa tosin tarkoittaa yksin-omaisesti Saksalaisia, mutta voidaan helposti sovittaa mihin kansaan hyvänsä. Arvaamattoman paljon on myös Hegel edistänyt kansallisuus-aatteen leviämistä. Tuo suuri ajattelija on osoittanut, miten eri kansat ihmiskunnan elämässä muodostavat ne eri asteet, joita aatteen kehkiäminen vaatii, ollen ikäänkuin renkaina historian edistysjaksossa. Muutoinkin koko hänen filosofinen järjestelmänsä, joka antaa kokonaisuudelle monta vertaa suuremman arvon kuin yksityisille ja katsoo ilmiöitä vaan aatteen katoavaisiksi toteumisen-muodoiksi, on erittäin suosiollinen sellaiselle ajatustavalle, joka ennen kaikkia vaatii, että indiviidi, yhteishengen elähyttämänä, antautuu kansakunnan yhteisiin pyrintöihin. Varmaa on ainakin, että kansallisuuden riennot meidän maassamme eivät olisi päässeet aivan suureen voimaan ilman Hegelin oppia, joka täällä niinkuin muuallakin sivistyneessä maailmassa aikanaan syvästi vaikutti yleiseen käsitystapaan.
Kansallisuus-aatteen tieteellinen tuleentuminen tapahtui paraasta päästä Saksassa. Mutta sieltä tuotu siemen tapasi etenkin pienemmissä kansoissa hedelmällisen maanlaadun: niiden omituiset olot saattoivat heitä kansallisuus-aatetta tarkemmin miettimään ja tieteellisesti valaisemaan, ja sen käytöllinen sovittaminen onkin melkein yksin-omaisesti ollut heidän työtänsä. Saksan kirjallisuudessa voitolle päässyt romantisuus levisi muuallenkin ja kehoitti kansoja luomaan silmänsä omaan muinaisuutensa. Ajan hengen vaikutuksesta semmoisissakin maissa, joissa ei mitään romantista runoutta syntynyt, virisi into ja halu tutkia oman kansan entisyyttä ja siihen perustuvaa omituisuutta sekä niistä hakea aihetta kansalliseen uudistumiseen. Niin tapahtui meilläkin, Suomessa. Huomattava on, että Arvidssonkin nuorena kirjoitteli romantisia runoelmia ruotsalaisten fosforistien tapaan; mutta muutoin varsinainen romantisuus ei juuri osannut tietä tänne, — ei siitä syystä, ett'ei muka kansallisluonne olisi siihen taipuvainen, vaan sentähden, että se meidän vasta eloon havahtuneessa, kansanvaltaisessa maassamme, jolla tuskin on ollut oikeata keskiaikaa, olisi tukehtunut ritarilinnain ja luostarinraunioin puutteesta. Mutta muualla Euroopassa ilmi leimahtanut kansallinen henki, Porthan'ilta peritty isänmaallinen tieteellisyys ja ennen kaikkia meidän uusi valtiollinen asemamme, joka pakoitti meitä ajattelemaan kansallista tulevaisuuttamme, herättivät ja vireyttivät kansallista intoa, joka sitten on kasvamistaan kasvanut ja ihanana aamuruskona antaa meidän toivoa omavaraisen, omakielisen sivistyksen armasta päivää.
Mutta palatkaamme runouteen. Milloin kansallinen ajatusmuoto on niin valmistunut, kuin ylempänä sanottiin, ja runollisen tuotannon aika siis joutuu kullenkin kansalle? Siihen annoin jo viittauksen lausuessani, että runouden menestys vaatii, paitsi kansallista henkeä, myös aatteellista katsantotapaa ja johonkin määrin eheitä ja rauhallisia oloja. Kun molemmat jälkimäiset ehdot ovat olemassa ja kansallinen ihanne on valmiiksi muodostunut, silloin runoilijain kuvausvoima synnyttää teoksia semmoisia, jotka pysyvät iäti-tuoreina, vastaisten sukupolvien ihailtavina. Mitkä ajat, valtiollisiin oloihin katsoen tavallisesti ovat tämmöisiä ei voi ylimalkain säännöillä määrätä. Kreikassa, Roomassa, Englannissa runouden loistoaika sattui yhteen valtiollisen mahtavuuden kanssa, niiden voittojen perästä, joilla mahtavuus oli hankittu. Toisinaan se tulee jälkeenpäin, ikäänkuin palkintona, kun paras valtiollisen elämän jakso on kulunut; niin oli laita Italiassa ja Espanjassa, kun edellinen jo sisällisen heikkouden tautta oli hajonnut ja kun despotiia, sekä maallinen että kirkollinen, rupesi viemään jälkimäistä häviön partaalle. Tapahtuupa niinkin, että runouden loistoaika käy valtiollisen mahtavuuden edellä, kansanhenkeä siihen valmistaen ja kasvattaen, niinkuin esim. Saksassa, ja hyvin tavallista on, että pienten kansain itsenäisyyden pyrinnöt alkavat kirjallisella, varsinkin runollisella alalla. Näyttääpä muutoin siltä, kuin ei runouden kukoistus välttämättömästi rajautuisi yhteen ainoaan ajanjaksoon kunkin kansan elämässä. Niin näemme Kreikassa epiikan loistoajan jälkeen, pitkällä välillä siitä eroitettuna, lyyrillisen runouden ylenevän, johon sitten liittyy draaman elostuminen. Italian mainiot runoilijat ilmaantuivat melkein yksittäin, edustaen kansallisen ihanteen eri puolia; Englannin kirjallisuudessa huomataan Shakespeare'n jälkeen vielä useita loistokohtia, jotka ikäänkuin kukkuloina kohoavat sen tasapinnasta, ja Saksan runoudella oli jo keskiajalla merkillinen kukoistus, ennenkuin se paljoa myöhemmin jälleen elpyi suurimpaan kauneuteensa. Se laki, joka näissä vaiheissa vallitsee, sopii kenties lausua näin: Kun ihmiskunnan edistyessä syntyy uusi aate ja se vireyttää kansan henkistä elämää, niin tämä aate kannattajakseen tuottaa uuden runouden, jos vaan olot muutoin ovat suosiolliset, ja silloin aina joku erityinen puoli kansanhengestä pääsee ilmestymään. Mitä kansanhengessä on, sen pitää näin tulla näkyviin: kun kaikki sen eri puolet ovat saaneet taiteellisen muodostuksensa, silloin vasta runollinen tuotanto lakastuu.