Ulkonainen rauha on suosiollinen runouden menestykselle; sodat ja muut senkaltaiset rasitukset ovat tietysti haitaksi kaikille rauhan toimille. Mutta vielä tärkeämpi on, etteivät mitkään suuret henkiset taistelut häiritse sitä ihanteellista maailmankuvaa, jonka kansa on itsellensä luonut, tai estä sitä semmoista luomasta. Sellaiset väliajat, jolloin vanhoja ihanteita epäillään ja uudet eivät vielä ole selvinneet, ovat kykenemättömät runoutta tuottamaan; sillä huomio ja henkiset voimat kääntyvät melkein yksin-omaisesti ajan tähdellisiin riitakysymyksiin eikä ole mitään varmaa, yleisesti tunnettua maailmankatsomusta, jonka palvelukseen runoilija voisi vilpittömästi antautua astumatta taistelukentälle. Runous saapi väkisinkin opettavaisen tai satiirillisen luonteen. Kaikki muutosten ajat sitä todistavat; muistettakoon esimerkiksi uskonpuhdistuksen aikakautta tai meidän nykyistä aikaamme.
Tähän yhtyy, mitä ylempänä sanoin aatteellisesta katsantotavasta, joka vaatimus oikeastaan ei sisällä muuta kuin mitä jo on puhuttu vakaantuneesta ihanteesta, koska ihanne edellyttää aatteellista käsitystapaa. Missä ylevämpi aate ei ole ihmisiä elähyttämässä, missä maailman tavallisissa ilmiöissä ei nähdä mitään syvempää järjellisyyttä eikä mieli kohoa jokapäiväisiä etuja ja huolia ylemmäksi, siellä ei runollisuuskaan voi tavata otollista maata juurtuaksensa. Sillä siinähän runollisuus ilmautuukin, että esineissä näemme jotain enempää kuin niiden tavallisen, jokapäiväisen ulkopinnan, että mielessämme niihin yhdistämme jotain korkeampaa, henkistä, samoin kuin toiselta puolen puhtaasti henkiset aatokset pukeutuvat mielikuvituksen väririikaasen verhoon, astuen näkyväisyyden ja kuuluvaisuuden piiriin.
Kun kansanhengen siis onnistuu miellyttävään runouden muotoon saattaa luonteensa omituisuus, silloin sen tuotteet eivät ainoastaan viehätä sitä polvikuntaa, jonka keskuudessa ne ovat syntyneet, vaan lisäävät ihmiskunnan yhteisiä hengen varoja, ylentäin ja virvoittain vastaistenkin sukupolvien mieltä. Sen tehollisuus ei supistu kansallisuuden rajoihin, vaan se voipi vaikuttaa niiden ulkopuolellakin, missä ikinä ihmissydän sykkii, runouden tenhovoimalle alttiina. Syynä on se, että tosirunous aina on yleis-inhimillinen; sillä se toteuttaa yleisinhimillisiä ihanteita, vaikk'ei semmoisinaan, aivan epämääräisinä, vaan siinä erityisessä muodossa, jonka kunkin kansakunnan kuvausvoima niille antaa. Jokaisella kansalla on oma tehtävänsä ihmiskunnan ihanteiden selvittämisessä, ja ideaalit muodostavat inhimillisen sivistyksen eri kehitysjaksot. Sentähden kansalliset runousmuodot eivät pysykkään erillään, vaan ovat vuorovaikutuksessa keskenään, niinkuin kansat eivät muutoinkaan kehity säännönmukaisesti, jokainen erikseen, vaan monella monituisella tavalla enemmin tai vähemmin ovat toistensa vaikutuksen alaisia. Tästä kansojen yhteydestä johtuu muutamia ilmauksia, joita seuraavassa aion ottaa tarkastettavaksi.
KAHDESTOISTA LUKU.
Kansojen vuorovaikutus.
Kansanhengen toiminto ei voi tosi-maailmassa tapahtua yhtä säännöllisesti, kuin me teoriiassa sen käsitämme; sillä se riippuu osittain niistä vapaista yksityishenkilöistä, jotka yhdessä tekevät kansan, osittain monenlaisista historiallisista oloista, jotka sitä milloin mitenkin muodostelevat.
Ensiksi kohtaamme joskus sitä omituista poikkeusta, josta meidänkin maamme kirjallisuus antaa selvän esimerkin, että eteviä runoteoksia on suoritettu kansalle vieraalla kielellä. Kansojen historiassa saattaa olla aikakausia, jolloin he elävät ulkoapäin lainatun, vieraskielisen sivistyksen nojalla, joko siitä syystä, ett'ei kansanhenki vielä ole tarpeeksi kypsynyt omituista sivistystä kannattamaan, tahi sentähden että kansa, aikansa elettyään, jo on kuolemaisillaan; vieras kieli silloin oman kielen sijaisena tai perillisenä välittää kansan korkeampaa henkistä elämää. Semmoisina aikoina runouskin saattaa pakosta pitää muukalaista pukua; mutta alkuperäinen kansallisuus, joko tulevaisuuden toivona tai muinaisuuden muistona, on kuitenkin se keskus, johon se aina viittaa, ja sen suurempi tai vähempi elävyys riippuu silloinkin siitä, kuinka paljon uutta, kansallista elinvoimaa muukalainen sivistys on ehtinyt imeä siitä maasta, johon se on istutettu, tai kuinka virkeä kansallistunne vielä elää riutuneen kansakunnan viimeisissä jälkeläisissä.
Vieraskielisen runouden sanoin olevan joko kansan kehkiämättömän nuoruuden tai raukeavan vanhuuden merkkinä. Katsokaamme ensin jälkimäistä kohtaa. Kansakuntain kuolinhetkeä ei voi määrätä niinkuin ihmisten; vielä aikoja sen jälkeen, kuin ne ovat tauonneet eri kansakuntana toimimasta, niin kauan kuin joku heidän kielensä ääni vielä soipi, saattaa niiden omituisuus ilmestyä jonakin hämäränä muistona, yksin niissäkin, jotka jo ovat omistaneet vieraan kielen ja sivistyksen, — ellei muutoin, niin vienona vivahduksena sen kansan kirjallisuudessa, jonka henkiseen orjuuteen he ovat taipuneet. Onpa tuossa kaikki-tasoittavassa kreikkalais-roomalaisessakin hengenviljelyksessä, joka vanhan ajan lopulla peitti kansalliset erilaisuudet, mahdollinen havaita sen eri aineksia, jos tarkemmin katselee yksityisiä kirjailijoita. Gallialaiset olivat tunnetut vilkkaasta ja loistavasta puhetaidostaan, joka teki heistä erinomaiset asian-ajajat; Afrikalaisten voimakasta, jopa toisinaan hurjaakin, aistillista mielikuvitusta huomataan sekä Tertullianon kolkossa, aineellisessa kristillisyydessä että Apuleion hekumallisissa pakinoissa ja kenties, vaikka lievennettynä, Augustinonkin synkässä, vaikka nerollisessa, opinjärjestelmässä. Syyrialainen Lukianos, syntyänsä Semiläinen, tuo sukkelapuheinen, terävä-älyinen ivailija, osoittaa samankaltaisia taipumuksia kuin hänen sukulaisensa ja hengenheimolaisensa uudempina aikoina, juutalaiset kirjailijat semmoiset kuin Börne ja Heine. Mutta edellä-mainitut ovat kaikki sivistykseltään ja käsitystavaltaan Kreikkalais-Roomalaisia; he tunsivat itsensä tuon suuren keisarikunnan jäseniksi, ja heidän teoksensa ovat kaikin puolin luettavat ajan yhteiseen kirjallisuuteen.
Mutta selvempiäkin jälkikaikuja on katoavain kansojen omituisuudesta. Thomas Moore'n "Irlantilaisissa säveleissä" soipi ylpeän sortajan kielellä Erin'in valitus, — onnettoman Erin'in, joka ei voi elää eikä taida kuolla. Toinen keltiläinen heimo, Gaeliläiset, on omalla kielellään säilyttänyt vanhat runolliset muistonsa; mutta vasta Macpherson'in englanninkielisessä mukaelmassa Ossianin laulut herättivät mieltymystä Euroopan lukijakunnassa. Omassa kansassa ne eivät enää voineet sytyttää runousintoa, ja Macpherson'in teosta sopii siis pitää raukeavan gaeliläisyyden viimeisenä ilmauksena.
Mutta alkuperäinen kansallisuus ei aina sorru muukalaisen sivistyksen alle, vaan useimmiten jälkimäinen on opastajana omakieliseen kirjallisuuteen. Semmoinen kasvattajan-virka oli esim. latinankielisellä sivistyksellä keskiajalla. Muistettava on, että latina silloin vielä oli elävä kieli, ei ainoastaan Etelä-Euroopan romanilaisissa maissa, joissa se oikeastaan oli rahvaankielten vanhempi ja vakaantuneempi muoto, vaan kaikkialla, missä se oli korkeamman opin ja sivistyksen kannattajana. Se luontevuus, jolla latinaa käytetään keskiajan runoissa, osoittaa, ett'ei se ollut tekijöille outo kieli, jota vaan opinharjoituksissa viljeltiin, vaan että sitä todellakin puhuttiin. Keskiajan latinainen runous tosin epäkansallisuutensa tähden ei tainnut järin vahvaksi varttua; mutta siinä havaitaan kuitenkin omituinen, antiikkisesta eriävä henki, samoin kuin muotokin tykkänään poikkeaa muinais-ajan runoudesta.[31] Kauneutensa ja syvän tunteellisuutensa vuoksi on erittäin mainittava se hengellinen lyriikka, joka syntyi Italiassa Francisco Assisilaisen uskonnollisen liikkeen johdosta. Kuka ei tunne Jacopone Todilaisen "Stabat mater dolorosa" tai Thomas Celanolaisen "Dies irae, dies illa", jotka Pergolese'n ja Mozartin sävelet ovat mainioiksi saattaneet ja Oksasen onnistuneet suomennokset perehdyttäneet meidänkin kirjallisuuteemme? Näissä vallitseva yleis-kristillinen uskonnollisuus, vaikk'ei erityiskansallinen, eroittaa ne selvästi muinaisroomalaisesta runoudesta. Mutta varsinkin keskiajan maallisissa lauluissa tavataan jälkiä kansallisten olojen vaikutuksesta. Ne olivat tavallisesti kuljeksivain teinien eli "scholarien" tekemiä. Välisti he trubadurien tavalla laulelivat keväästä ja lemmestä, toisinaan he rohkeasti ylistivät viiniä ja elämän nautinnoita, mutta ottivat joskus vakavampiakin asioita puheeksi, vastustaen pappisvaltaa, simoniaa, kirkon maallistumista. Huomattava on, että missä voimallisempi runollisuus pääsee valtaan, siellä vieraskielisen pinnan alta kajahtelee kansallinen sävel. Niinpä saksalaiset arvostelijat vakuuttavat havaitsevansa saksalaisen hengen Gandersheim'in nunnan Hroswithan latinankielisissä näytelmissä; mutta ennen kaikkea tulee tässä muistoon johdattaa, miten Saksan kotimaiset eepilliset aineet keski-ajalla saivat ensimmäisen muodostuksensa latinaisissa kertomarunoissa, sellaisissa kuin Ekkehard'in Waltharius runoelmassa, joka seikka on sitä merkillisempi, kun Saksan keskiaikainen taiderunous sittemmin saksankielisenä enimmiten suosi vieraita aineita. Latinankielinen sivistys suojeli keskiajalla ja osittain vielä kauan jäljestäpäin, ikäänkuin lämmittäväinen lumipeite, kansallisuuksien hentoja oraita, siksi kuin ne vahvistuneina taisivat rohkeasti ilmoille kohota; se oli yhdistyssiteenä kansojen välillä, jotka eivät vielä olisi jaksaneet kukin erikseen kannattaa omantakeista kirjallisuutta; mutta missä se puhkesi runolliseen tuotantoon, siellä se imi voimansa kansallisesta pohjasta ja valmisti omakielisen runouden syntyä.