Usein kuvalauseetkin tekevät saman vaikutuksen kuin lausemuodot, varsinkin metafora, vertaus ja epiteetti; sillä ne käsitteet, joita ne tarkoittavat, ilmaistaan samalla arvokkaiksi, lämpimän tunteen kannattamiksi.
Lausemuotoja on ääretön paljous, eikä niiden luetteleminen ja selittäminen tässä voi tulla kysymykseen. Niinkuin auringon valo, eri esineitä kohdatessaan, välkkyelee lukemattomissa eri värivivahduksissa, niin myös henkisen elämän ilmaisija, kieli, taipuu moniin monituisiin muotoihin eri ajatuksia tulkitessaan, sen mukaan, missä suhteessa julki lausuttavat asiat ovat ihmisen sielun-elämään, ja siitä syntyvä vilkkaus, voima ja vaihtelevaisuus antaa esitykselle erinomaisen viehätyksen.
Ennenkuin jätän kuvaannollisuuden, tulee vielä parilla sanalla muistaa erästä ilmiötä, joka on kuvaannollisuuden ja sointuisuuden rajalla, nimittäin äänillä kuvailemista.. Äänenmukailu (onomatopoieesis) on oikeastaan kielellinen ilmiö, joka esiintyy tavallisessa puheessa yhtä hyvin kuin runoudessakin, mutta jolla samasta syystä kuin kuvaannollisuudella yleensä on erityinen tehtävänsä tällä alalla. Varsinkin luonnonrunoudessa se tulee laajalti käytäntöön; Kalevalan ja muun kansanrunoutemme sattuvat äänenkuvaukset ovat kaikille tunnetut. Mutta taiderunoudessakin Suomen runotar mielellään käyttää äänenmukailua. Muistakaamme vaan, kuinka taitavasti Oksanen Schillerin Kellolaulun suomennoksessa sovittaa yhteen onomatopoieetisia sanoja:
Piiput horjuu, hirret jyskää,
Maahan sortuin pylväät ryskää,
Pylväät ryskää, räystäät särkyy,
äitit tyskää, lapset parkuu;
ja Erkko antaa Ainonsa lausua:
Nyt sohina, nyt tohina
Yllä, alla ankarasti;
Ves' sihinä, ves' sähinä,
Aaltojen vihainen virta.
TOINEN LUKU.
Sointuisuus.
Runous on ihanteellisten mielikuvain esittämistä ja vaatii sentähden, (niinkuin jo on huomautettu,) että sen välittäjäkin, kieli, ilmaisee sisällyksen kauneutta; mitä tarkemmin kieli vastaa sisällystä, ei ainoastaan sanojen valintaan ja yhteensovittamiseen nähden, vaan soinnunkin puolesta, sitä täydellisemmin runous täyttää tehtävänsä. Sisällyksen sopusuhtaisuus ilmaantuu ulkonaisestikin määrätyssä poljennossa eli rytmissä. Niin on runous luonut itsellensä oman kannattajan, runomittaisen kielen eli runokielen, joka on sen varsinainen ilmoituskeino. Tämä ikäänkuin nostaa esityksen korkeampaan aatteelliseen piiriin; kielen sointukin herättää meissä sen tunnelman, että jokapäiväisen elämän alangolta olemme kohonneet ihanteiden kukkuloille. Muutamat runouden lajit, etupäässä ne, jotka liikkuvat tosiolojen pohjalla, käyttävät kyllä suorasanaista muotoa; niin on romaanin ja novellin laita, joiden esityskeino aina on proosa; myös idylli, satu ja muut eepillisen runouden pienemmät lajit ovat usein suorasanaisia, samoin kuin monesti karakteristisesti kuvaileva näytelmäkin. Yleensä karakteristinen taidetapa sekä koomillisuus suosivat proosallista muotoa; idealistinen esityslaatu sitä vastoin enimmiten turvautuu runomittaiseen kieleen. Mutta niissäkin tapauksissa, jolloin runous tyytyy suorasanaiseen kieleen, muodostaa se sitä omien tarkoitustensa mukaan, sekä valitsemalla erikoisempia sanoja ja lausetapoja että myös käyttämällä sointuisampaa rytmiä, kuin mitä havaitaan tavallisessa proosassa. Ajateltakoon vaan sitä kaunista, korvaa kuihkovaa sointua, joka meitä viehättää Ahon kertomuksissa. Jos nykyisempi realismi joskus tästä poikkeaakin, ei se voi yleistä sääntöä kumota. Kaikkialla runoudessa ja muussakin kirjallisuudessa yhtä hyvin kuin suullisessakin esityksessä, kun käsitellään korkeampia asioita tai lausutaan syvempiä tunteita, noudatetaan jonkunlaista poljentoa; mutta säännöllisenä, ihan tarkkamääräisenä rytmi esiintyy runokielessä.