Poljento syntyy siitä, että ne tavuut, jotka koron tai laajuuden vaikutuksesta tulevat erittäin kuuluviin, sopusointuisessa järjestyksessä vaihtelevat vähemmän huomattavien kanssa, eli toisin sanoen: poljento eli rytmi on nousujen ja laskujen harmoonillinen vaihtelu. Mutta kun nousut ja laskut aivan säännöllisesti seuraavat toisiansa, syntyy runomitta, joka on runokielen perustus.
Runomitta-opin eli metriikan alkuperusteet ovat yleisesti tuttuja, jonka tähden tässä vaan kajoan sen pääpiirteihin.[91] Noususta ja yhdestä tai kahdesta laskusta[92] muodostuu runopolvi eli runojalka, ja kahden tai useamman runopolven yhdistyksestä syntyy säe (eli värsy). Säkeet eli "rytmilliset tahdit" sopii suorastaan liittää yhteen runoelmaksi; mutta usein määrätty luku säkeitä, joko yhtäläisiä tai erinkaltaisia, järjestetään säkeistöihin eli stroofeihin. — Nousun merkkinä on nykyajan runous-opissa —, joka alkuansa osoitti pitkää tavuuta, laskun merkkinä v, entinen lyhyen tavuun ilmoitin.
Erilaisilla runopolvilla on kullakin oma luonteensa. Ylimalkain kaksitavuiset osoittavat tyynempää, enemmän hillittyä tunnetta, kolmitavuiset enemmän vilkkautta. Noususta alkavat, alenevat polvet sisältävät jotakin vakavaa, ikäänkuin edeltäpäin harkittua ja varmaa, ylenevät eli laskusta alkavat sitävastoin jotakin pyrkimystä, eteenpäin tunkeutumista. Tämä antaa noille neljälle, nykyään käytännössä olevalla runopolvelle, trokaiolle, jambille, daktylille ja anapestille, sekä niiden monenlaisille yhdistyksille erityisen, miten milloinkin vaihtelevan värityksen. Trokaio sopii sentähden kaikenlaisten mielialojen ja kuvausten ilmituojaksi, joissa ei ilo eikä suru ylly suurempaan kiihkoon tai levottomuuteen; daktylillä on sama vakava luonto, mutta enemmän vilkkautta ja juhlallisuutta, joka jo vanhastaan on tehnyt siitä nimen-omaan epopean kannattajan. Jambia on suosittu varsinkin näytelmärunoudessa, johon sen etenevä poljento tekee sen erittäin sopivaksi, samalla kuin siinä kuitenkin on sen verran rauhallisuutta, että se kelpaa levollisempiakin kohtia kuvailemaan. Enimmän vilkkautta on anapestissä; se onkin siitä syystä omansa esittelemään iloista mielentilaa, nopeasti vaihtelevia kuvia tai levottomasti värähteleviä tunteita. Jos daktylit tai anapestit paikoittain vaihdetaan spondeioihin, niin nämä antavat esitykselle raskaan tai surumielisen vivahduksen.
Nousussa olevalla tavuulla on runokorko; mutta kaikilla nousuilla ei ole kuitenkaan yhtä suuri paino. Muutamilla on vahvempi korko kuin muilla, ja näitä painavampia nousuja runokoron nimitys oikeastaan tarkoittaa. Niinhän trokaio- ja jambisäkeissä voimallisempi paino tavallisesti on joka toisella nousulla, joten runopolvet liittyvät kaksittain yhteen, muodostaen kaksoispolvia eli dipodioita. Kolmitavuiset runojalat eivät yhdisty dipodioiksi, vaan niissä saa jokainen nousu runokoron. Tärkeätä on, että runokorko, jos mahdollista, yhdistetään lausekorkoon, s.o. runokorolliseen kohtaan on asetettava semmoinen tavuu, joka muutoinkin, lauseen sisällyksen johdosta, on pontevammin äännettävä. Tämä on tehokkaimpia keinoja värsyn sujuvuuden ja tenhoovaisuuden aikaansaamiseksi. Kuinka miellyttävä sointu on esim. seuraavissa säkeissä:
Silloin soimaan alkaa kumma kannel,
Luonnon laajan suuri lauluharppu,
Soittavi myrskyä maailmaan,
Soittavi untelot toimintaan;
Luoden vinhoja tuulispäitä
Velloo vyöryjä laineiden,
Reutoo, murskavi merten jäitä,
Laulaa laulua keväimen.
(K. Leino.)
Sitte laskisin tähtirihman
Aallon helmahan helkkymään,
Tähtirihman ja sädevihman
Toisin aaltohon välkkymään.
(P. Cajander.)
Kuinka laimeilta sitävastoin tuntuvat sellaiset säkeet, joissa runokorkoa poljetaan, siitä tarjoavat esimerkkejä monet vanhemman ajan runot.
Mutta joskus runokoron ja lausekoron ristiriita, taitavasti käytettynä, tekee erittäin hyvänkin vaikutuksen, kun runokorottamaan paikkaan joutunut lausekorollinen tavuu ja sen edustama käsite sen kautta saa enemmän merkitystä. Niin esim.