Ihanainen hän oli, kaunoinen,
Oli puhtoinen kuni pulmonen.
(P. Cajander.)
Mitä vielä, kun läks' veri vaan!
(Oksanen.)
Suomeni suur', jalopeuran.
(A. Jännes.)
Toinen seikka, joka ansaitsee erityistä huomiota, on runosäkeiden ja lauseiden keskinäinen suhde. Hyvä on, jos suinkin on mahdollista, että jokainen säe muodostaa täydellisen ajatuksen, joko kokonaisen lauseen tai kumminkin itsenäisen osan lauseesta. Ajatusten paloittelemista eri säkeisiin, jota ranskalaiset osoittavat sanalla enjambement, tulee siis mahdollisuuden mukaan karttaa. Hajanaiselta tuntuu rytmi tällaisissa värsyissä:
Voimat murti petäjäinen, karttui
Yhä kurjuus, tauti viimein tarttui...
Isän, äidin, veikan, siskon vei se
Armotonna mullan poveen, — ei se
Sääliskellyt. — Yksin jäin mä; mutta
Kärsimähän mieron surkeutta.
Kaikki runoudenlajit eivät ole kuitenkaan tässä suhteessa yhtä arkoja. Haitallisin tämä säkeiden yhteenkiertyminen on lyyrillisessä runoudessa, varsinkin laulettavaksi aiotussa; useimmin se ilmaantuu draamallisessa, jossa puhekielen mukailu helposti voi sitä aiheuttaa. Toisinaan, kun rajua kiihkoa tai intohimoa esitetään, saattaa se olla hyvin kuvailevaakin ja siis oikeutettua, esim.:
Suo anteeks, rakkahani, — min' en tohdi;
Tapaavat mun. Tuo onnirikas Caesar
Ei voittosaatollensa koristusta
Minusta saa. Jos terää, voimaa, pistint'
On kyyssä, myrkyssä ja veitsess' yhä,
Niin turvass' olen. Vaimosi Octavia,
Tuo salamiettijä ja kainosilmä,
Ei kunniata voittaakseen saa mua
Mitellä katseillaan. — Antonius, tule!