Kerto eli parallelismi, s.o. saman ajatuksen kertaus kahdessa (joskus useammassakin) säkeessä, on meille hyvin tuttu muinaisrunoudestamme. Mutta itämaalaistenkin kirjallisuudessa, esim. Raamatun runollisissa kirjoissa sitä tapaamme, niinkuin seuraavassa Psaltarin kuvauksessa:
Herran puut ovat nestettä täynnä: Libanonin cedripuut, jotka hän on istuttanut.
Siellä linnut pesiä tekevät, ja haikarat hongissa asuvat.
Korkiat vuoret ovat metsävuohten turva, ja kivirauniot jänisten.
(Ingmanin suomennos.)
Kauniisti on esim. Juhani Aho osannut mukailla tätä raamatullista kertoa tunnelmakuvassaan "Juhannus-aatto".
Kerto muutoin niin läheisesti liittyy muinaissuomalaiseen runomuotoon, että tarkempi selonteko siitä paraiten annetaan sen yhteydessä. Se sopiikin erittäin hyvin vanhan kansanrunoutemme tyyneen esitystapaan; mutta uuden-aikaisen runouden vilkkaampi ajatusjuoksu on saattanut sen käytännöstä syrjäytymään.
Runokielen perusteet vaihtelevat eri kielien mukaan. Muinaiskansat, kreikkalaiset ja roomalaiset, rakensivat runomittansa laajuudelle eivätkä käyttäneet erityisiä kaunistuskeinoja, vaan palkitsivat ne moninaisilla väririkkailla runomitoilla. Siihen antoi aihetta kreikan ja latinan omituinen luonto; varsinkin laajuuden ylivalta perustui antiikisissa kielissä tavattaviin rytmillisiin suhteisiin, niissä kun tavuitten pituus ja lyhyys oli paljoa huomattavampi kuin korko. Ihan päinvastoin germanilaiset kielet antavat melkein yksin-omaisesti korolle arvoa; laajuudella on niiden nykyisellä kehityskannalla hyvin vähän merkitystä eikä se sanottavasti vaikuta runomuotoon. Korolliset tavuut siis pannaan nousuun, korottomat laskuun. Kaunistuskeinoista ne erittäin suosivat loppusointua, samoin kuin romanilaisetkin kielet. Edellisessä jo viitattiin siihen, että uudemmassa runoudessa vallitseva tunteellisuus on edistänyt loppusoinnun käyttämistä; mutta epäilemättä se alkuansa on germanilaisten ja romanilaisten kielten äännesuhteiden aiheuttama. Romanilaisilla kansoilla on loppusointu kaiken runouden välttämätön tunnusmerkki. Ranskan kielessä ei ole laajuutta eikä juuri korkoakaan; sentähden ranskalaisessa runoudessa ei tavuitten laatua oteta huomioon, vaan ainoastaan niiden luku sekä lausekorko. — Unkarin kieli on, mitä koron ja laajuuden keskinäiseen suhteeseen tulee, yleensä samalla kannalla kuin suomen kieli; mutta alkuperäinen unkarilainen runomuoto perustunee pääasiallisesti runo- ja lausekorkoon, joka yhdistää useampia tavuita määräpituisiksi ryhmiksi. — Kaikesta tästä erilaisuudesta tullaan siihen päätökseen, että runokielen säännöt ovat johdettavat kunkin kielen omasta luonnosta.
Suomen kielessä sekä korko että laajuus tulevat selvästi kuuluviin, mutta korko on valtavampi. Niiden kummankin tärkeys ilmenee muinaissuomalaisesta runomuodostakin, jossa molemmat ovat määrääjinä. Koron vaikutuksesta kielen poljento on trokaillinen; sanan ensimmäisellä tavuulla on pääkorko, joka sitten sattuu joka toiselle tavuulle. Tämä kielen rytmillinen luonto on ikäänkuin kuva suomalaisesta kansallisluonteesta; vahva pääkorko sanan ensimmäisellä tavuulla hallitsee koko äänneryhmää ja määrää alusta alkaen suunnan, josta ei sitten enää poiketa; ajatusjuoksu on edeltäpäin vakaantunut, valmiiksi harkittu, suorana vastakohtana vilkasluontoisten etelämaalaisten usein jambin-luontoiselle rytmille, jossa puheen korko siirtyy edemmäksi, sanojen ja lauseiden loppupuoleen, ilmaisten epävarmaa, satunnaisten mielenvaikutusten johtamaa pyrkimystä. Sama on huomattavissa suomen kielen lauseopillisessakin rakennuksessa; painavimmat käsitteet asetetaan yleensä lauseen alkupuoleen. Mutta koron ohessa laajuudellakin on paljoa suurempi tärkeys kuin esim. germanilaisissa kielissä. Meidän kielellä on siis yhtäläisyyttä sekä antiikisten että germanilaisten kielten kanssa: edellisten kanssa siinä, että korko ja laajuus ovat riippumattomat toisistaan ja korotontenkin tavuitten pituus saa täyden arvonsa, ja jälkimmäisten kanssa, koska korko kuitenkin hallitsee lausumistapaa. Aikojen kuluessa onkin koron ylivalta huomattavasti enennyt ja vakaantunut. Runomitta on siis nykyaikana pääasiallisesti rakennettava samalle perustukselle kuin viimeksimainituissa kielissä. Huomiota ansaitsee sekin puheen-alaisten kielten yhtäläisyys, että pääkorko suomessa, samoin kuin saksassa ja ruotsissa, aina on kantatavuulla. Mutta kahdessa suhteessa on olemassa tärkeä erilaisuus. Ensiksi, niinkuin jo mainittiin, laajuudella suomessa on monta vertaa suurempi arvo kuin germanilaisissa kielissä, joka muun muassa tekee oikeat spondeiot mahdollisiksi ja erittäin vaikuttaa daktylien ja anapestien muodostukseen. Toiseksi suomessa on säännöllinen sivukorko, jommoista ei ole yllämainituissa kielissä,[94] ja sentähden suomen kielen sivukorollisilla tavuilla on peräti toinen rytmillinen arvo kuin niillä korottomilla tavuilla, jotka saksassa ja ruotsissa asemansa johdosta satunnaisesti kelpaavat nousuun.[95] Nämä meidän kielen omituisuudet ovat runous-opissa pidettävät silmällä. Koron rinnalla tulee laajuudellekin antaa arvoa, ja sivukoronkin merkitys on otettava varteen.
Suomen kielen rytmillisen luonteen tähden on trokaio sen luonnollisin runopolvi, niinkuin se on alkuperäisinkin. Mutta kolmi- ja nelitavuiset sanat yhtyvät aivan luonnollisesti kaksoispolviksi, ja samanlaisia dipodioita syntyy siitäkin, että pitkissä sanoissa joka toinen sivukorko on hiukan vahvempi; kaksitavuisistakin sanoista voi rakentua kaksoispolvia, kun ne sovitetaan yhteen. Näin muodostuu ihan itsestään rytmi: esim. leikkimään ja laulamahan; kultaisilla kunnahilla; kaunistelemattomana;[96] sitä itken, äiti rukka. Yhtä helposti muodostuu korkosuhteiden muuttuessa muitakin trokaio-ryhmiä, niinkuin: syksyn kolkko, synkkä ilta; raskahasti rannan aalto j.n.e. Mutta kun koroton alkutavuu työntäytyy trokaiojen eteen, syntyy jambirytmi, järjestyen toisiansa seuraaviksi jambi-ryhmiksi: sen kansa kaikki kärsinyt; ja lahjat parhaat luonto suo y.m. Jos jambit eivät sukeukaan yhtä luonnollisesti kielen tahdista kuin trokaiot, niin suomen kieli sittenkin ilman vaikeutta mukaantuu jambimittaan, niinkuin jo nämä esimerkit osoittavat. Mutta useat sanat ja sanain-yhdistykset aiheuttavat myöskin daktylien ja anapestien käytännön, esim. loistava, saitko jo; ja se soi. Anapestejä ovat niin-ikään: joko sait, varo vaan, koska edellisen sanan pääkorko on verrattain heikko laajuuden vahvistaman lausekoron rinnalla. Sekoittamattomat daktyli- ja anapestimitat ovat kuitenkin hankalat ja ilmaantuvat harvoin suomenkielisessä runoudessa, jonka tähden daktyleja ja anapesteja tavallisesti käytetään trokaiojen ja jambien yhteydessä.
Huomattava, että tavuun asema vaikuttaa sen rytmilliseen arvoon. Niin lyhyt koroton tavuu, jos se on samanlaisten tavuitten välillä, kelpaa nousuun. Tämä tulee myös kysymykseen 3-tavuisissa runojaloissa.
Tunnettua on, kuinka suomalaista runomittaa eri aikoina on koetettu rakentaa eri perusteille, osittain sen mukaan, miten selitettiin vanhaa kansallista runomittaa. Kun tämän vuosisadan alkupuolella ruvettiin harrastamaan uuden-aikuisten runomuotojen käyttämistä, laskettiin niiden pohjaksi yksinomaisesti korko, niinkuin huomataan Kallion runosta "Oma maa". Kun sitten syntyi teoria, että muinaissuomalainen runomitta oli perustettu laajuudelle, jolloin "pitkäksi luettava tavuu" saattoi olla semmoinenkin, jossa ei ollut "pitkää eikä kaksoisääntiötä eikä pääkorkoa",[97] niin noita samoja sääntöjä sovitettiin nuoreen taiderunouteenkin, jonka alustaksi siis tuli laajuus, mutta laajuus yllämainitun teorian mukaan käsitettynä. E.A. Ingman oli sen innokkain puolustaja; mutta myös Lönnrot ja Ahlqvist kannattivat tätä teoriaa, vaikka myöhemmin siitä yhä enemmän vapautuivat. Jälkimmäinen esim. kirjoitti tähän tapaan kauniin runonsa "Etelälle", jossa muun muassa on säkeet: