Kosken kunna | hall' o | mani
Astuis aske | lin a | roin,
Varo siinä vienoistani,
Varo kuin mi | nä va | roin.
Ja "Savolaisen laulussa" säkeet:
Johonka taivas loistehen
Ja sinens' yhdisti
alkuperäisesti kuuluivat:
Sekä sini suli.
Mutta sittemmin on korko yhä enemmän päässyt voitolle suomalaisessa runoudessa, osittain kenties siitä syystä, että antiikisten esikuvain vaikutus on vähentynyt, mutta osittain ehkä myös jonkun yleisessä puhekielessä tapahtuneen kehityksen johdosta. Nuorimmat runoilijamme käsittelevät nykyään daktylia melkein samalla tavalla kuin Kallio ylempänä mainitussa runossaan.
Pitäen silmällä eri runomuotojen käytäntöä suomenkielisessä runoudessa sopii niitä tarkastaa kolmessa ryhmässä: 1) muinaissuomalainen runomuoto, 2) antiikiset runomuodot ja 3) uudet runomuodot.
Sen jälkeen kun monella eri tavalla oli koetettu teoreetisesti selittää muinaissuomalaisen runomitan sääntöjä, asetettiin ne vihdoin seuraavaan selvään ja lyhyeen muotoon:[98] Pitkä korollinen (pää- tai sivukorollinen) tavuu on aina nousussa, lyhyt pääkorollinen laskussa; muut tavuut voivat olla missä tahansa. Eli toisin sanoen: nousussa saa olla millainen tavuu tahansa, paitsi lyhyt pääkorollinen, laskussa mimmoinen hyvänsä, paitsi pitkä korollinen. Vielä on huomattava, että ensimmäisessä runopolvessa saa käyttää millaisia tavuita hyvänsä ja että niitä toisinaan saattaa olla enemmän kuin kaksi (kolme, jopa joskus neljäkin). Yksitavuista sanaa ei panna koskaan säkeen viimeiseksi. — Kalevalan runomitta noudattaa siis sekä korkoa että laajuutta; sillä ainoastaan korolliset tavuut otetaan huomioon, mutta laajuus määrää niiden aseman säkeessä.
Nousujen ja laskujen trokaio-tahti tulee oikeastaan vaan laulussa selvästi kuuluviin; lausuttaessa pääsee sana- ja lausekorko voitolle. Mutta tällöinkin Kalevalan runomitan omituinen säännöllisyys on tajuttavana, ja vanhojen runojen muotoon tottunut korva helposti loukkaantuu jokaisesta poikkeuksesta runomitan säännöistä. Koron kannalta arvioituna se tuntuu jaksolta kaksi- ja kolmitavuisia tahteja, joille erilaiset laajuudensuhteet antavat monin tavoin vaihtelevan soinnun ja värityksen. Kalevalan säkeen alkumuoto on nelipolvinen trokaiosäe, jonka tahdit muodostuvat pitkällä tavuulla alkavista kaksi- tai nelitavuisista sanoista; säännöllisimmät värsyt ovat siis semmoiset kuin: