Kuivaa lunta putoili hiljalleen. Se rapisi puissa ja pisteli Petraa kasvoihin, kun hän hiihti jokea pitkin. Hän meni maantien poikki, niityn yli ja pappilaan kuuluvan kivikon läpi.
Ison koivun luona hän pysähtyi, taputti runkoa ja nyökäytti päätään katsellen ylös kuiviin riippuviin oksiin. Sitten hän hiihti eteenpäin lampea kohti. Sukset liukuivat kahisten runkojen lomitse. Oli niin hiljaista, että hän kuuli, miten lumi putoili.
Lampi oli lumen peitossa, ainoastaan hiukan maata alempana. Kuivia kaisloja ja korsia pisti esille sen ympärillä.
Petra meni vähän syrjään ja jäi katselemaan pappilaa, joka kohosi siinä valkeana ja rauhallisena molempine ikkunariveineen ja näytti ikäänkuin kuuluvan yhteen puhtaan uuden lumen kanssa. Hän seisoi hetkisen ja katseli.
Sitten hän palasi takaisin, kiersi lammen ympäri ja pysähtyi taas tuijottamaan kauas entisiin aikoihin. Ja lumi putoili hiljalleen ja tiheään ja kasaantui valkeaksi huipuksi hänen lakkiinsa ja pieniksi valkeiksi tyynyiksi hänen olkapäilleen.
Suhahti läpi lehdon.
Notkea olento ilman lakkia, yllään ainoastaan tavalliset sisävaatteet, hiihti alaspäin liian pienillä suksilla. Hän kiepahti Petran rinnalle.
"Minä ymmärsin, ette te aioitte mennä lammelle. Minä näin teidän hiihtävän koivikkoon ja silloin sieppasin renkipojan sukset ja livahdin perästä. No, mitä te pidätte uudesta kodistanne? Minä olen mielestäni melkein kuin rikoksentekijä, kun asun pappilassa."
"Se ei ole mikään koti. Nyt vielä", sanoi Petra. "Sellaiset tornihuvilat leikeltyine kuistikkoineen ovat ruminta, mitä tiedän. Ne näyttävät yhtä uusilta aina siihen hetkeen saakka, jolloin ne hajoavat. Niillä ei ikäänkuin ole mitään kasvoja. Vain siksi, että minun ihmiseni asuvat siellä, on tämä talo toisenlainen kuin muut rumat talot. Ovat sellaiset asiat kuitenkin omituisia. Siksi vain, että te nyt asutte pappilassa, olette te jotain muuta kuin tavallinen ystävä."
Per Borting kävi hehkuvan punaiseksi.